El Doradon kirous
Bogotán kultamuseossa on äärettömän hieno kokoelma muisca-kansan kultaesineitä.
Jyrki K. Talvitie
Ensimmäistä kertaa Kolumbiassa. Vuosi on 1979, muutama päivä ennen joulua. Erityisen vaikuttava oli sinä päivänä käynti Banco de la Repúblican pankkiholvissa. Se on syvällä maan alla. Laskeuduimme sinne leveätä portaikkoa myöten ja odotimme, kun massiivinen turvaovi hitaasti aukeni edessämme. Siirryimme sisään ja ovi sulkeutui jäljessämme.
Kun ovi oli jysähtäen sulkeutunut, seisoimme hetken pimeässä.
Sitten yhtäkkiä rävähtivät voimakkaat valot päälle.
Ympärillämme kaikki mikä kiilsi oli kultaa! Olimme Bogotán Kultamuseossa.
Sinne oli koottu edustava kokoelma Kolumbian alueelta löydettyjä muinaisten intiaanikansojen kultaesineitä ja jalokiviä istutettuina kauniisti valmistettuihin koruihin. Vaikutelma oli huikaiseva. Sellainen kullan määrä tulee ani harvoin tavallisen ihmisen eteen ihailtavaksi. Kultamuseon holvissa keltaista metallia ovat paikat väärällään minne vain katseensa suuntasi. Tällaisia aarrekammioita ei edes moni muinainen conquistador päässyt ihmettelemään, jotkut kyllä.
Kolumbian nimi on jo kauan yhdistynyt myyttiseen El Doradoon, kultaiseen kaupunkiin, jota ties kuinka monet kymmenet tuhannet toivorikkaat onnenonkijat, soturit, valloittajat ja keinottelijat ovat vuosisatojen aikana turhaan etsineet joka puolelta Etelä-Amerikkaa alangoilta ja ylätasangoilta, sademetsästä ja rämeiltä, vuoristoista ja rannikoilta — löytämättä koskaan pienimpiäkään merkkejä mistään ”kultaisesta kaupungista”. Vielä 1900-luvun alussakin brittiläinen eversti Percy Fawcett kierteli maita ja mantuja Bolivian, Perun ja Brasilian viidakoissa poikansa kanssa (Kultaista kaupunkia etsimässä, Otava 1953), He hävisivät kutakuinkin jäljettömiin, vaikka kotiin jäänyt toinen poika tosin sittemmin löysi joitakin vähäisiä todistuskappaleita siitä, että isä ja poika olivat tulleet surmatuiksi viidakkointiaanien toimesta. Sen sijaan El Doradosta ei ollut löytynyt jälkeäkään.
Minä olin onnekkaampi, havaitsin jo käyneeni El Doradossa. Passissani oli jopa leima. Bogotán kansainvälisen lentokentän nimi on nimittäin El Dorado.
Vakavasti puhuen, El Dorado on ja pysyy myyttinä. Ei ole koskaan ollut mitään ”kultaista kaupunkia”. Silti sadat ja tuhannet toivorikkaat houkat ovat uhranneet rahansa, maineensa, terveytensä ja jotkut elämänsäkin rämpiessään milloin milläkin Etelä-Amerikan kulmalla viidakossa etsimässä tuota tarunhohtoista mutta pelkkää kuviteltua vaivatonta rikastumispaikkaa.
Kultaa sen sijaan on vaihtelevassa määrin eri puolilla Etelä- ja Keski-Amerikkaa. Siitä ei ole puutetta, mutta se on huuhdottava tai louhittava suurella vaivalla milloin mistäkin syrjäkulman joesta tai vuoriston louhoksesta. Ei ole mitään suurta kultavarastoa, mistä voisi käydä ulosmittaamassa oman osuutensa oman taloudellisen turvansa takaamiseksi. Ei ole oikotietä onneen.
On suorastaan säälittävää nähdä tuhansien ja tuhansien rääsyisten ja liejun peittämien garimpeirojen (kullankaivajien) rämpivän polvia myöten mudassa ja vedessä ja monien kuolevan aika ajoin tapahtuvien maanvyöryjen hautaamina, kun he kilpailevat keskenään kullasta Brasiliassa, Parán osavaltiossa sijaitsevan, vuonna 1979 löydetyn uusimman kultakuumeen kohteen Serra Peladan rinteillä ja juurella. Mutta kun jakajia on kymmeniä tuhansia, yksittäinen osuus on häviävän pieni, etenkin suhteessa työn määrään ja kaikkiin riskeihin.
Jokaisen kullan avulla rikastumisesta haaveilevan kannattaisi ensiopastukseksi lukea B. Travenin kirjoittama ja katsella John Hustonin elokuvaksi 1948 ohjaama Sierra Madren aarre, pääosissa Humphrey Bogart, Walter Huston ja Tim Holt. Siinä on kullan lumon ja kirouksen perusopinnot opiskeltaviksi kompaktissa muodossa.
B. Travenin mysteeristä joskus myöhemmin. Se on mysteeri edelleenkin, vuosikymmeniä kirjailijan kuoleman jälkeenkin.
Palataanpa El Doradoon. El Dorado ei ollut kaupunki, se oli sanatarkasti ”el dorado” eli ”kultainen mies”. Myytti keskittyy Bogotán läheisessä vuoristossa sijaitsevan Guatavitan järven rannoille. Sen rantamilla asustelleen muísca-heimon perinteisiin nimittäin kuului kerran vuodessa hieroa hallitsijansa öljyttyyn kehoon hiekkamaisessa muodossa sitä keltaista metallia, jota seudulla löytyikahmalokaupalla — niin ainakin kerrottiin. Sen jälkeen muíscat tuuppasivat hallitsijansa järven ulapalle balsalautalla peseytymään moisesta moskasta. Siinä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ”El Doradon kultaisen kaupungin” todellisuus.
Vielä Sierra Madren aarretta raadollisempaa kullanhimoa ja El Doradon etsimistä kuvaa Werner Herzogin ohjaama ja Klaus Kinskin mestarillisella tavalla näyttelemä Lope de Aguirre elokuvassa Aguirre — jumalan ruoska (1972). Elokuva perustuu paljolti todellisen historiallisen henkilön Lope de Aguirren (n. 1510—1561) elämään. Hänen elämänsä ja tekosensa olivat niin poikkeuksellisia ja niin poikkeuksellisen julmia, ettei ole ihme, että ne ovat antaneet aiheen kahteen myöhempääkin elokuvaan. Kun en ole niitä muita versioita nähnyt, en kommentoi niitä sen enempää.
Sen sijaan olen nähnyt Werner Herzogin Aguirren lukuisia kertoja. Siitä voi ykskantaan todeta, että tuskin voi hankkeen ja päähenkilön hulluutta uskottavammin kuvata. Klaus Kinski on elokuvassa muuttunut Aguirreksi, psykopaatiksi jonka häikäilemättömyydellä ja julmuudella ei ollut mitään rajoja. Osallistuttuaan Marañón-jokea ja Amazonia kohti kaukaista merta lautalla laskettelevaan retkikuntaan, jonka johdossa oli Pedro de Ursua, Aguirre surmaa peräjälkeen muut johtajat ja ottaa itse ohjat käsiinsä. Lautalla syntyy surrealistinen tilanne, kun lautta ajelehtii hallitsemattomasti kohti jossakin kaukaisuudessa sijaitsevaa merta. Retkikunnan jäsenet saavat yksi toisensa jälkeen surmansa toistensa kädestä tai sademetsän siimeksestä myrkkynuolia ampuvien intiaanien toimesta. Silti espanjalaiset jakavat Aguirren ja valitsemansa ”varakuninkaan” käskyin läänityksiä toisilleen oikealta ja vasemmalta. Lopuksi jäljellä ei ole kuin Aguirre, joka lopulta surmaa myös oman tyttärensä, jota on raahannut lautalla mukanaan.
Aivan tarkkaan historiallista esikuvaansa ei elokuva noudata, mutta myös todellisuudessa Aguirre surmattiin hänen päästyään ihmisten ilmoille Venezuelaan. Siellä Aguirre surmasi tyttärensä, jotta tämä ei joutuisi Aguirren alempiarvoisina pitämien toisten espanjalaisten käsiin. Elokuvassa on harvinaisella tavalla tavoitettu eteläamerikkalaisen sademetsän tuntematonta uhkaa huokuva ilmapiiri, valaistus, hiljaisuus ja säpsäyttävät äänet.
Se mikä elokuvassa nousee loppukonkluusioksi, on El Doradon ja muiden kuviteltujen helppojen rikkauksien etsimisen hulluus ja kullanhimon synnyttämien epäluulojen ja kateuden tuhoisa voima ihmisten väliseen kanssakäymiseen tavalla, joka oikeutti kaikki mahdolliset oman käden oikeudet.
Me turistit sen sijaan kävimme Kultamuseon jälkeen Guatavita-järven rannalla. Se oli aikanaan jopa kerran kokonaan tyhjennetty siinä toivossa, että kuninkaan iholta pestyä kultapölyä ja –hiekkaa olisi kertynyt vuorellinen järven pohjaan. Ei ollut.
Guatavita-järven läheisyyteen oli rakennettu moderni pikkukaupunki Nueva Guatavita. Ei kannata sieltäkään lähteä kulta etsimään. Paluumatkalla ajoimme Zipaquirán suolakaivokseen rakennettua katedraalia ihmettelemässä. Kaikkea sitä insinööri keksiikin!
Vastaa