Yagua-intiaanien kylässä
Yagua-mies veistämässä puhallusputken nuolia.

Yagua-intiaanien kylässä

Artikkelikuva yllä: Yagua-mies veistämässä puhallusputken nuolia.

Jyrki K. Talvitie.

Nousimme Explorama Lodgen keltaiseen, puiseen jokilaivaan ja lähdimme alavirtaan kohti lähellä Napo-joen suuta sijaitsevaa viidakkohotellia. Amazon on Iquitosin kohdalla parisen kilometriä leveä, vuolaana vellova väylä, jonka pinnalla kelluu joen rantapenkereistä mukaansa tempaamia kasveja ja jopa kokonaisia puunrunkoja. Joella on alligaattoreita, mutta ne pysyttelevät paremminkin kapeiden sivuhaarojen rauhallisemmissa vesissä. Sen sijaan jokidelfiinejä saattoi silloin tällöin nähdä kisailemassa vedessä.

Explorama Lodgella on vähän tyyriimmät laivat, joilla kuljetetaan turisteja Iquitosista noin sadan kilometrin päähän Explorama Lodgen leirille.

Viidakko on melko korkeata, mutta koska laivat eivät aja aivan rantaviivan tuntumassa, viidakko jää niin etäälle, että se vaikuttaa todellista paljon matalammalta. Amazonin päähaaralla puksuttelu ei niin ollen vielä luo mitään viidakkomaista tunnelmaa.

Noin puolivälissä sadan kilometrin jokimatkaa ohitimme vasemmalla rannalla näkyvän Indianan kylän radioantennimastoineen. Kylä on DX-kuuntelijoille tuttu, sillä siellä toimii La Voz de la Selva eli ”viidakon ääni”. Se on 31 metrin alueella toimiva lyhytaaltoasema, jonka kohdeyleisönä ovat alueen intiaanipopulaatiot. Asemaa olin kuunnellut minäkin aikoinani Suomessa; en langetakseni loveen ohjelman ansiosta, vaan saadakseni jälleen yhden uuden radioaseman ”kaappauksieni” pitkään listaan. Kun nyt livuimme aseman ohi lähietäisyydeltä, tuntui kuin olisin nähnyt vanhan tutun.

Jokilaiva lipuu alas Amazonvirtaa Iquitosista. Tapaavat purjehtia lähellä oikeanpuoleista rantaa.

Aikanaan saavuimme Explorama Lodgen rantaan. Siirryimme Amazon-virran vasemmalle rannalle ja ohjasimme pienen ja kapean sivujoen, oikeastaan kai pikemminkin kapean lahden pohjukkaan, missä oli laituri ja ylikulkusilta. Sademetsän puut kaartuivat kapean joenuoman ylitse muodostaen eräänlaisen vihreän holvin. Pääsimme heti oikeaan tunnelmaan. Jokiliikenteen vähäiset äänet jäivät joenmutkan taakse.

Vuonna 1979 tämä oli ensimmäinen kokemukseni Amazonin alueen viidakkohotellista. Seitsemän vuotta myöhemmin kävin toisessa vastaavassa viidakkohotellissa Amazon Lodgessa, joka oli Amazonin oikealla rannalla ja huomattavasti lähempänä Iquitosia.

Explorama Lodgen perustaja oli yhdysvaltalainen entinen peacecorpsilainen

Jokivene ponnistelee ylävirtaan kohti Iquitosia. Vastaa paikallisbussia.

Peter S. Jenson, joka oltuaan Perussa rauhantyössä ihastui maahan ja etenkin Amazonin seutuun. Hän päätti jäädä maahan ja aloitti jo 1964 matkailijoille tarkoitetun palvelun Iquitosissa. Siitä kehittyi Explorama Lodge, jolla oli lopulta viisi eri toimipistettä viidakossa. Jenson itse johti toimintaa  kuolemaansa asti, joka tapahtui 20.6.2010 Ceiba Topsissa, joka on Explorama Lodgen luksusversio 40 km Iquitosista. Ceiba Tops on rakennettu vasta vuonna 2000.

Peter Jenson kertoi, että aluksi hän tilasi monta yhdysvaltalaista aikakauslehteä ja sanomalehteä pitääkseen itsensä ajan tasalla. Hän keräsi myös laajan kirjaston lodgelle. Lyhytaaltoradio piti huolta siitä, että saattoi kuunnella silloin vielä niin lukuisia lyhytaaltolähetyksiä kylmän sodan aktivoimasta ulkomaanlähetysten kirjosta.

Matkalla myötävirtaan ohitimme Indianan kylän, missä toimi aikanaan – ehkä vieläkin – kanadalaisten lähetyssaarnaajien lyhytaaltoasema La Voz de la Selva. Ainakin 60-luvulla kuulin sen lähetyksiä Suomessa.

Ensin kirjaston kirjat homehtuivat viidakon kosteudessa ja madot söivät halukkaasti kirjojen sivuja ja nahkakansia. Viikoittaisia aikakauslehtiä ei käytännössä ehtinyt lukea ja niille kävi samoin. Päivälehdistä nyt puhumattakaan. Loppujen lopuksi maailman menosta pysyi aivan riittävästi perillä seurustelemalla Exploraman jatkuvasti kasvavan ulkomaalaisen asiakaskunnan kanssa. Ulkomaailma jatkoi pyörimistään omaan tahtiinsa eikä siitä oikeastaan tarvinnut välittää ollenkaan viidakon siimeksessä.

Meidän ollessamme Exploramassa siellä oli Peterin seurana myös brittilääkäri, jonka palveluksia silloin tällöin tarvittiin leirillä. Hän kertoi sopeutuneensa jo niin sademetsässä asumiseen, ettei enää kaivannut takaisin Britanniaan. Hän oli kerran käynyt tapaamassa äitiään kesäaikaan, mutta hän oli polttanut suunnilleen vuoden halot tai hiilet kuukauden oleskelunsa aikana pitääkseen talon sisälämpötilan haluamanaan!

Explorama Lodgen leiri on Amazonin pääuomalta lähtevän lyhyen lahdelman äärellä.

Kun puhun ”hotellista”, se ei tarkoita, että siellä olisi seissyt viiden tähden betonikolossi, vaan että siellä oli viidakon materiaaleista tehtyjä bungaloweja ja niiden välille tehtyjä kävelysiltoja sekä suuri ravintola- ja oleskelumaja. Kaikki oli piiloutunut sademetsän avaraan syliin, missä pimeyden laskeuduttua kaikki viidakon monilukuiset äänet ottivat akustisen ylivallan. Kaskaat sirittivät, mutta kaikkien muiden viidakon äänien alkuperästä ei voinut olla ollenkaan varma. Bungaloweissa oli tietenkin hyttysverkot malariasääskien yöllisiä vierailuja estämässä, mutta muutoin äänet kantautuivat heikentymättöminä ympäröivästä aarniometsästä majojen asukkien varuillaan oleviin korviin.

Oppaamme Luis Carrión piti saapumisbriiffauksen heti, kun kaikki olivat saaneet tavaransa toimitettua ”huoneisiinsa” ja vaihdettua vaatteensa, mikäli ne olivat jokimatkalla ryvettyneitä.  Tunnelma oli toisaalta vapautunut ja toisaalta odottava: suuri seikkailu oli edessä ja oikeastaan jo alkanut.

Joukkomme oli osittain tuttua entuudestaan, osittain uusia kasvoja. Minun kannaltani oman tunnelmani tukipilari oli Kauko Markkasen mukanaolo. Hän oli ollut jo monella matkallani. Matkanjohtajan ja oppaan ilo on sellainen asiakas, joka tietää mitä haluaa ja joka arvostaa kaikkea sitä, mikä eteen tulee, sekä julkituo tyytyväisyytensä. Eikä valita turhasta. Kauko, entinen Liiketyönantajien keskusliiton toimitusjohtaja, oli herrasmies joka solultaan. Jokaisen työpäiväni jälkeen hän tuli kiittämään päivän annista ja sen jälkeen vielä vaihdoimme vaikutelmia näkemästämme ja kokemastamme sopivan kylmän juoman ääressä. Sellainen maailmanparantaminen tosiaankin loi parantumisen ilmapiiriä ja lisäsi matkanjohtajan puhtia seuraavan päivän töihin. Minulla on ollut monta hienoa asiakasta menneiden neljän vuosikymmenen aikana, mutta jos vain yksi ihanneasiakas pitäisi mainita, se olisi kyllä ystäväni Kauko, nyt jo edesmennyt. Kauko kävi kanssani peräti yhdeksässä Latinalaisen Amerikan maassa.

Exploraman leirin majoitustilat ovat korkeiden paalujen päässä olevissa lehvämajoissa, joita yhdistävät lehväkattojen suojaamat käytävät. Näin erilaisen maanpinnan tason nisäkkäät ja matelijat eivät tuppaa turistien seuraksi. Ilmapiiri on hyvin kodikas. Vaikka ilmastointia ei olekaan, lehväkatto saa aikaan vilvoittavan tunteen.

Kauko Markkasen briljantti tähtitieteilijäpoika Tapio, minua vain puolisentoista kuukautta nuorempi, oli ollut tähtitieteen opettajani Helsingin yliopistossa. Tapion kanssa tiemme ristesivät sittemmin usein, kun minä edustin Suomen Madridin-instituuttia ja Tapio Suomen Lontoon-instituuttia.

Explorama Lodgen tarjoama ruoka oli kovasti terveellistä, mutta siitä huolimatta maukasta ja ravitsevaa. Siinä oli paljon viidakon kasviksia ja juureksia sekä tuoretta Amazonin kalaa ja paikallista kanaa. Pucallpalainen olut oli juuri oikean lämpöistä, joten lopputulosta saattoi kutsua melkein gourmet-ateriaksi, ainakin niissä olosuhteissa. On myös aihetta mainita, että tuo olut tuotiin puolentoista litran pulloissa, joten elämänarvot olivat kohdallaan.

Amazon Lodgella sen sijaan sain vuosia myöhemmin punataudin, joka vaivasi minua Suomeen asti. Voin vakuuttaa, että se ei ollut kivaa se. Lisäksi jalat kärsivät pitkälahkeisista housuista huolimatta pienten tuimaleukaisten hyönteisten puremista ja olivat punottavia pilkkuja ja paukamia täynnä. Eikä sekään riittänyt, vaan nilkkasukkien resori hankasi tai puristi ihoa niin, että jonkinlainen sieni iski nilkkoihin. Kyllä niihin aikanaan Iquitosissa taas tehokkaat tropit löydettiin, mutta muutaman viidakkopäivän jälkeen jalat alkoivat olla kivuliaita.

Illalla pakkauduimme kahteen puunrungosta veistettyyn suureen kanoottiin ja lähdimme pilkkopimeässä aivan leirin vierellä olevan joenhaaran vesille viidakon yöllistä elämää kokemaan. Yö oli pimeätäkin pimeämpi joen pinnan tasolla, mutta kirkkaalla taivaalla tuikkivat miljoonat valovoimaiset tähdet, ja saattoi todella sanoa, että tähtien kajo valaisi hiljaista lipumistamme joen mustien vesien yllä. Matkailijat olivat luvanneet olla metelöimättä, kaikki olivat hiiren hiljaa.

Vaellus sademetsän läpi kohti yagua-heimon kylää vei myös tällaisen joen ylitse.

Luisilla oli mukanaan voimakas lamppu, jolla hän valaisi rantapöheikköjä ja kaislikkoja. Siellä täällä vastaan heijastui punaisia silmäpareja, siellä oli alligaattoreita. Joen yli kaartuvalla puun isolla oksalla mateli tunnistamaton käärme. Apinatkin kiinnostuivat meistä ja nostivat mölyn valokiilan osuessa heihin. Yksi laiskiainenkin nähtiin roikkumassa tukevasta oksasta pää sivulle kääntyneenä.

Tunnelma oli tiivis, suorastaan käsin kosketeltava. Kun silmät olivat ensin tottuneet pimeyteen, pimeys muuttuikin sävykkääksi. Pimeä taivas ei enää ollutkaan niin pimeä, vaan tähdet näyttivät todella valaisevan.

Joen pinnan alkoi erottaa, mutta rantojen sademetsä oli edelleenkin pelkkää pimeyttä, mistä kuului erilaisia tunnistamattomia ääniä. Nyt yöllä viidakon äänimaailma oli aivan eri tavalla monipuolinen kuin päiväoloissa. Tuntui kuin viidakko olisi herännyt eloon vasta pimeässä.

Palattuamme, aivan ”kotirannassa”, kuului rantautuessamme valtava molskaus, ja havaitsimme, että sehän oli ”vain” hotellin rannan puolikesy tapiiri, joskin iso sellainen.

Palasimme hotelliin upeata kokemusta rikkaampana ja vaivoin pidätellen haluamme päästä vertailemaan kokemuksiamme illallispöydän ääressä. Kun adrenaliinikonsentraatio oli vähän jo laskenut suonissamme, illallinen maistui ja keskustelu sorisi vilkkaasti pitkälle yöhön samalla, kun kuuntelimme paikallisen kitaristin tunnelmallisia laulunsäkeitä. Päivä oli ollut täydellinen, ilta kului samaa rataa. Kyllä unikin maittoi aikanaan.

Silta viidakossa, oppaamme Luis tassuttelee paljasjaloin edellämme.

Perun viidakkoalue on jo selvää malariavaara-aluetta. Siksi siellä on syytä varautua malariasääsken puremia vastaan tosissaan. Ennen muinoin Intiassa palvelevat brittiläiset upseerit nauttivat kiniiniä torjuakseen malarian. Hyvin pian he päätyivät liuottamaan kiniinin tonic-vedeksi, joka kelpasi silloin ja kelpaa edelleenkin erinomaiseksi ginin mikseriksi. Tropiikissa gin tonic onkin mitä miellyttävin virkistysjuoma illalla päivän aherruksen jälkeen.

Valitettavasti vain kiniini on menettänyt merkityksensä malarian torjujana. Malarialoiset ovat jo kauan sitten pystyneet kehittämään resistenssin kiniinille. Seuraavaksi malariantorjujaksi kehitettiin kiniinin johdannainen klorokiini, joka oli pätevä profylaksia vielä 80- ja 90-luvuilla ainakin Amerikoissa. Afrikassa se oli jo muuttunut tehottomaksi, ja sen sijasta siellä käytettiin falsiparia. Nyttemmin sekin on menettänyt tehoaan. Malarialoinen on kuin HI-virus; se kehittää mutaatioita erittäin nopeasti. Sen jälkeen on vain ajan kysymys, kunnes jokin mutaatio synnyttää lääkkeelle resistentin yksilön, joka lisääntyessään levittää vastustuskykyä edelleen.

Tällä hetkellä ennaltaehkäisevän lääkinnän viimeinen sana on artemisiini, eräästä kiinalaisesta kasvista tuotettu tehoaine. On kuitenkin jo tihkunut tietoja, että Kaakkois-Aasiasta olisi jo tavattu sillekin resistenttejä malarialoiskantoja.

Malaria voi kuulostaa harmittomalta, mutta se on todellisuudessa vakava tappaja. Maailmassa kuolee noin 800.000 ihmistä vuodessa malariaan. Suurin osa heistä on keskisestä Afrikasta, ja suurin osa on lapsia, mutta malariatapauksia on alkanut esiintyä joka vuosi myös Suomessa. Silloin ovat kyllä kysymyksessä kaukomailta saadut tartunnat, mutta ne voivat puhjeta vasta matkan jälkeen, kun on jo palattu kotimaahan. Suomessakin on ollut malariasta johtuneita kuolemantapauksia. Malariavaaraan kannattaa siten suhtautua todella vakavasti.

Malariasääski lentelee öisin ja se mielii imeskellä verta ihmisistä. Imettyään verta malariaan sairastuneesta ihmisestä se levittää loista toisiin ihmisiin. Pimeällä tulisi käyttää jalat ja käsivarret kokonaan peittäviä vaatekappaleita. Yöksi pitäisi ripustaa sängyn ylle moskiittoverkko, joka laskeutuu tiiviisti sängyn jokaisen laidan yli. Päivisin kannattaa käyttää hyttyskarkotteita. Kaikenlaiset parfyymit saattavat houkutella ylimääräisiä lenteleviä vierailijoita imemään ihmiseltä verta.

Ajoimme eräänä aamuna hotellin moottoriveneellä Amazonia alaspäin ja käännyimme Ecuadorista tulevalle Napo-joelle. Napo-joen varsi on jo paljon harvemmin asuttua kuin Amazonin päähaaran rannat. Kävimme katsastamassa paikallista koulua, joka oli samanlainen korkeille paaluille rakennettu avoseinäinen katos kuin amazonilaisten asumukset. Sen alla paikalliset intiaanilapset tankkasivat kaikkea sitä, mitä alakoulussa opiskellaan. Vaikutuksen teki toki jo se, että tällaisessa syrjäisessä kolkassa ylipäänsä oli koulu ja jonkinlaista opetusta. Aivan varmasti seudun asukkailla ei olisi ollut varaa lähettää lapsiaan Iquitosiin opiskelemaan. Täällä homma hoituikin niin, että opettaja kierteli kanootillaan koululta toiselle jonkin aikataulun puitteissa.

Napo-joessa kävimme myös uimassa. Sen vesi oli kyllä savista mutta ei varmaankaan saastunutta, sillä yläjuoksulla ei ollut kovin kummoista asutusta.

Oppaallamme Luisilla on kädessään kaksi pirañaa, kuuluisia terävähampaisia raatelijoita, jotka voivat hetkessä kaluta veteen pudonneen hevosen tai ihmisen pelkäksi luurangoksi. Nämä olivat tosin pienempää lajia. Ongimme niitä veneestä käsin ja halstrasimme saman tien. Maistuivat hyvälle. Uimme myös samassa vedessä eikä tullut turistijoukosta mittatappioita.

Myöhemmin kävimme myös kalastusretkellä joen sivuhaarassa, missä vesi lillui lähinnä paikallaan. Ongenkoukkuun pantiin pieni lihanpala, ja koukun ehti hädin tuskin pudottaa tummaan jokiveteen, kun siihen jo iski kämmenen kokoinen piraña. Näitä pirañoja on monta eri kokoa, mutta niistä puhutaan aivan kuin ne olisivat yksi ja sama laji. Tuollaiset ison lahnan kokoiset pirañat, joilla on partaveitsenterävät hampaat, voivat kaluta isonkin eläimen alta aikayksikön luita myöten putipuhtaaksi, jos tällainen sattuu joutumaan pirañojen ulottuville. Näiden pikku- pirañojen keskellä olisi voinut uidakin, niin meille vakuuteltiin. Kukaan ei suostunut koekaniiniksi. Outoa. Ongitut pirañat pantiin oitis veneessä olevalle grillille paistumaan. Ne maistuivat oikein hyviltä ja pienissä kaloissa ruodotkin olivat vielä pehmeitä.

Muutaman kilometrin päässä Explorama Lodgesta oli yagua-intiaanien kylä. Sinne marssimme hanhenmarssia puolihämärän sademetsän läpi pitkin viidakkopolkua ja ylittäen purouomat kaatuneita puunrunkoja pitkin taiteillen.

Joen ylitse vie kaatunut puunrunko sademetsän siimeksessä. Siinä saa asetella askeleensa huolellisesti, että pääsee vastarannalle.

Yaguat maalailevat kasvojaan annatto-kasvista (Bixa orellana) saatavalla punavärillä achiotella. Miehillä on eräänlaiset kaislahameet, joiden materiaalina ovat kasvien taipuisat, pitkät kuidut. Päässä on samasta materiaalista tehty päähine. Äkkiseltään nähtyinä he ovat saattaneet jokia pitkin viilettävistä espanjalaisista ”valloittajista” näyttää naisilta. Niinpä perimätieto hurjista naissotilaista amatsoneista on saattanut saada alkunsa juuri yagua-heimon sotureista. Ensimmäinen espanjalainen joka noista amatsoneista kertoi, oli Francisco de Orellana, joka lasketteli lautallaan Napo-jokea alaspäin lähdettyään Quitosta. On rohkeata liioittelua sanoa, että hän purjehti, sillä lauttahan meni juuri sinne ja vain sinne, minne virta sitä vei.

Nykyään yaguoita on enää 3…4000 pieninä yhteisöinä pääasiassa juuri Napo-joen varrella.

Oli miten oli, meillä oli tilaisuus käydä yagua-heimon kylässä paikallisen oppaan johdolla. Käynti oli vaikuttava, monessakin mielessä.

Perulaisäiti Sapo Playasta eli Sammakkorannasta katsoo hieman epäillen paikalle pöllähtäneitä turisteja.

Kylässä oli ehkä pari kymmentä majaa ja väkeä vastaavasti enintään puolisen sataa. Läheskään kaikki kyläläiset eivät puhuneet espanjaa, vaan oppaamme käänsi kysymyksemme ja isäntiemme vastaukset.

Explorama Lodgen politiikkana oli, että yaguoiden kylissä eivät turistit saa käydä yksin, vaan kaikki vierailut hoidetaan keskitetysti ja hallitusti.

Kylän päällikölle Palacio Santanalle vietiin tuliaiset ja meidät vastaanotettiin ilman sen suurempia seremonioita. Eivät he olleet moksiskaan meidän tulostamme.

Yagua-päällikkö valmistelee kuitua johonkin tarkoitukseen.

Kylä oli perinteiseen tapaan rakennettu isohkon aukion ympärille. Keskusaukio oli kylän sosiaalisen elämän keskus. Lapset leikkivät erilaisilla leluilla, joista onneksi vain harvat olivat muovisia ulkomaailman tuotteita. Explorama Lodgen isännät yrittävät pitää huolta siitä, etteivät turistit tuo tarpeetonta nykyaikaista muoviroinaa yaguoiden maailmaa liiaksi hämmentämään. Se on mielestäni ihan oikea lähestymistapa. Kokonaan eri asia on, voiko se pitkän päälle onnistua.

Opas kertoi yaguoiden kasettisoitinkokemuksesta. Elimme silloin aikaa, jolloin tallennukset tehtiin C-kaseteille. Yaguat aikansa ihmettelivät nauhoituksia ja kasetilta tulevaa musiikkia, mutta kun paristot olivat tyhjentyneet, laite potkaistiin täysinpalvelleena Amazoniin eikä se ollut synnyttänyt ylitsepääsemätöntä kaipuuta ja omistamisen halua. Miten on tänä päivänä, siitä en mene takuuseen. Oma ensikäyntini tapahtui vuonna 1979, yli kolme vuosikymmentä sitten. On varmasti yaguoidenkin maailma muuttunut niistä päivistä.

Sapo Playalla Napojoen varrella on oikein virallinen valtionkoulu. Kiitettävää huolenpitoa viidakon lapsista.

Naiskauneutta yagua-kansan parista.

Yagua-naiset punovat niinikasseja. Vieressä on nojallaan puhallusputkia, joiden varresta riippuu curare-nuolimyrkkyä sisältävä leili.

Yaguoiden yhteiskunnassa työt on jaettu tasan. Miehet hoitavat suunnittelupuolen. Se tapahtuu makailemalla riippumatossa silmät kiinni, tasaisesti hengittäen. Naiset puolestaan kuokkivat pellolla, hoitavat viljelykset ja ruoan valmistamisen. Eivätkä miehet varmaankaan hoitele lapsia eivätkä vaatteiden pesua. Huomisesta ei huolta tarvitse kantaa, sillä kaloja uiskentelee joessa. Ei niitä tarvitse jääkaappiin varastoida, vaan kalastamaan mennään, kun ruokaa tarvitaan. Kävelevää, roikkuvaa tai siipiään räpyttelevää riistaa saa puhallusputkella, kun sitä tarvitaan. Sademetsän sisällä on tyyntä, puhallusputkella ammuttava pieni terävä myrkkyyn kastettu lyijykynän mittainen tikku lentää äänettömästi ja tarkasti. Pelkkä ihoa naarmuttava osumakin riittää. Curare-myrkky halvaannuttaa saaliin. Ohilaukaus ei pelästytä koko lähiympäristöä, kuten kävisi, jos käytettäisiin tuliaseita. Jos ei nuolitikku osu, ammutaan uusi, kunnes osuu. Se on niin yksinkertaista.

Pääsimme itsekin kokeilemaan puhallusputkella ampumista. Yagua-nuorukainen näytti ensin, miten puhallusputki ladataan. Ohut tikku kastetaan ensin myrkkyyn, jota on pienessä leilissä vyötäisillä. Sitten sen peräpään ympärille kääräistään sopivan kokoinen puuvillatuppo. Se sulkee puhallusputken ilmatiiviisti, kun nuoli tuppoineen asetetaan lankarullamaisen suukappaleen sisään. Puhallusputki on 3—4 metrin pituinen. Se nostetaan kaksin käsin huulille, suunnataan kohteeseen ja henkäistään määrätietoisesti suukappaleeseen niin, että nuoli singahtaa ilmanpaineen avulla hyvinkin 10…20 metrin päähän ellei pidemmällekin. Yagua-nuorukainen asetti tupakka-askin keskusaukion toiselle laidalle ja ampujakokelas asettui vastakkaiselle laidalle. Aika pian oppi säätelemään puhalluksen voimakkuutta ja oppi arvioimaan, millainen parallaksi oli tarpeen, jotta osuisi maaliin. Loistava ase viidakko-olosuhteissa! Paljon parempi kuin kivääri. Kauko Markkanen vanhana rintamakapteenina oivalsi nopeasti pelin hengen ja olisi hyvin pärjännyt yagua-kylänkin päällikkönä.

Suomalaisturistit ihmettelevät taidokasta puhallusputkiammuntaa. Eräät saivat kokeilla itsekin. Parhaiten pärjäsi sinihousuinen Kauko Markkanen, mutta hän olikin sodan käynyt tykistöupseeri.

Yagua-metsästäjä ampui yli kymmenen metrin päästä tarkasti savukeaskin kokoiseen maaliin tarkasti.

Oppaamme kertoi myös yagua-naisten synnytyksistä mielenkiintoisia tietoja. Kun naisen synnyttämisen aika tulee, kylän naiset häipyvät metsän siimekseen hoitamaan synnytyksen. Synnyttäjän mies sen sijaan asettuu riippumattoon ja kerää itseensä kaikki synnytyksen kivut ja vaivat. Mies-parka! Kyllä on kovaa ja tuskallista synnyttää. Kyläläiset ympärillä säälivät miestä ja hoitavat häntä parhaansa mukaan. Kuulemma menetelmä toimii erinomaisesti. Uskon voima voi olla uskomaton. Nainen palaa pian metsästä uusi kansalainen sylissään eikä ole moksiskaan. En kyllä nähnyt tätä käytännössä, mutta näin väitettiin oikeasti tapahtuvan. Uskokoon ken haluaa!

Amazonin olemuksesta syvemmälti kiinnostuneen kannattaa hankkia perusaineistoksi kahden ystäväni Jukka Salon ja Mikko Pyhälän teos Amazonia, jolla he voittivat Tieto-Finlandian vuonna 1991. Jukka Salo oli silloin Turun yliopiston biodiversiteetin professori ja Mikko Pyhälä on entinen Suomen Perun-suurlähettiläs, jonka harrastuksena luonto on ollut vuosikymmeniä. Jukka Salo oli sittemmin Korkeasaaren eläintarhan johtaja, erinomaisen pätevä mies siihen tehtävään. Sittemmin hän siirtyi Ähtärin eläinpuiston palvelukseen ja oli pitkään Kiinassa valmistelemassa pandapariskunnan tuomista Suomeen. Jukka asui monet vuodet Perussa ja on mm. Iquitosin yliopiston professori.

Kun Amazonin alueesta puhutaan, ei pidä unohtaa suomalaista Pekka Soinia. Wikipediasta havaitsin, että hän oli melkein päivälleen kuukauden minua vanhempi, siis vuoden 1941 lopulla syntynyt. Alun perin perämieheksi kouluttautunut Soini joutui jäämään laivaltaan Limaan onnettomuuden seurauksena. Sitten tuli kuvaan perulainen tyttö, ja lopun voikin arvata.

Nuori tyttö Sapo Playan koulusta. Amazonin kansan tulevaisuuden toivoja.

Pekka Soini päätyi toimimaan Iquitosissa ensin matkailun palveluksessa, mutta siirtyi pian tutkimaan sademetsän eläimistöä. Hänestä kehittyi vähitellen tunnustettu ja tunnettu käärmeiden ja kilpikonnien tuntija. Hänen suuri ansionsa oli pelastaa eräs kilpikonnalaji sukupuutolta.

Hänen valistustyönsä ansiosta Iquitosissa ja laajemmaltikin alettiin kiinnittää huomiota luonnonsuojeluun. Soini oli myös kahden luonnonsuojelualueen perustamisen primus motor. Itseoppinut luonnontieteilijä sai vähän ennen kuolemaansa Iquitosissa toimivan Amazon-yliopiston kunniatohtorin arvon.

Pekka Soini kuoli syöpään Iquitosissa elokuussa 2004.

Yagua-neuvoston suunnitteluosaston päällikkö työssään.

Avainsanat: , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Suomen DX-Liitto

Postiosoite:
Annankatu 31-33 C 49 c
00100 HELSINKI
Käynti sopimuksen mukaan.

Sähköposti
(Radiomaailma-lehti ja jäsenasiat): Toimisto

Puhelin:
044 0223 030 (arkisin 11-18)

Tervetuloa radion rajattomaan maailmaan!

Ulkomaisien radioasemien signaaleja voi metsästää muutenkin kuin Internetin välityksellä. Oman erityispiirteensä asiaan tuo radiokelien vaikutus asematarjontaan. Melko vähällä vaivalla ja pienellä rahalla valinnanvaraa on satojen asemien verran. Näillä sivuilla kerrotaan tarkemmin eetterin tarjonnasta ja DX-harrastuksesta. Sivuille on myös kerätty linkkejä muihin aihetta sivuaviin Internetin palveluihin. Liittymällä jäseneksi saat vuoden 2024 Radiomaailma-lehdet (6 numeroa). Lehden voi tilata myös ilman jäsenyyttä.

SDXL:n nettivastaanottimet

Suomen DX-liiton aktiiviset KiwiSDR -asemat

SDXL-PAL, Enontekiö, Pallas http://pallas-kiwi.ddns.net:8073/ NTi MegaDipol MD300DX (V)

SDXL-IIT, Iitti http://sdxl-iit.oh2bua.fi Temporary short dipole

SDXL-LOH1, Lohja: http://sdxl-loh.ddns.net:8073/, 400m beverage 315 ast.

SDXL-KB1, Loviisa, Kuninkaankylä: Mökki romahti, pois linjoilta.

SDXL-VIR, Virrat http://sdxlkiwi7.proxy.kiwisdr.com:8073/ BOG 170m 250°, antenniongelmia, korjataan kun ehditään

Testiasema: Kotka, SDXL-Kotka#1 http://kotisauna.psokiwi.net:8073/, testissä milloin mitäkin, lähinnä antenneja. Ja ei aina linjoillakaan.

Tiedossa olevia muita, jäsenten tai jäsenyhdistysten omia asemia: Enontekiö, Pallas http://pallas-kiwi.ddns.net:8074/ NTi MegaLoop

FX Enontekiö, Pallas http://pallas-flydog.ddns.net:8075/ Dressler ARA-60

Joensuu MR/Karelia MW DX http://kareliamwdx.ddns.net:8073/ Various antennas 250-600m

Korpilahti RHA2 http://rha2sdr.ddns.net:8074/ long wire 430m@58°

Korpilahti RHA3 http://rha2sdr.ddns.net:8075/ long wire 240m@320°

Kotka Itäranta#1 http://flydog.psokiwi.net:8075/ Mini-Whip by PA0RDT

Kotka Itäranta#2 http://flydog.psokiwi.net:8074/ Wellbrook ALA1530LN

Kotka Itäranta#3 http://flydog.psokiwi.net:8077/ WellGood V3 Active loop, Ø1,60m

Parainen http://oh1rj.proxy.kiwisdr.com:8073/ 80m Horisontaalidipoli

Raisio RHA1 http://rhakiwi.ddns.net:8073/ Folded dipole for 48 or 75m

Tampere TreDXK#1 http://tredxk.no-ip.org:8073/ 80m horisontaalidipoli

Tampere TreDXK#2 http://tredxk.no-ip.org:8074/ Beverages: 2115-1115z 830m@278°, 1115-2115z 340m@60°

Tampere TreDXK#3 http://tredxk.no-ip.org:8075/ long wire 400m@300°   Käyttöohjeet (PDF)

Viimeisimmät lokiasemat (klikkaa kuvaa)

Online Log - AM: AM Log Online Log - FM: FM Log

Radiomaailma-lehti

Radiomaailma 3/2024 ilmestyy 3.6.2024 alkavalla viikolla. Seuraavan numeron aineisto-stopdate on 7.8.2024. Radiomaailman ilmestymisaikataulu 2023-2024. RM-kansi 3/24

DX-kirjallisuutta

DX-Tarvikepalvelusta DX-Tarvikepalvelu
voi tilata myös sähköpostilla (klikkaa kuorta). Viimeisin WRTH 2024 hintaan 44 € + toimitusmaksu 7,50 € / tilaus. Jäsenmaksun yhteydessä 49 € sis. postit. Kirjan omistajana pääset käyttämään verkkosovellusta alennettuun hintaan. Kysy tarkemmin tarvikepalvelun sähköpostiosoitteesta. WRTH_2024 Antenneilla aalloille -perusteoksen hinta on 19,50 € + toimituskulut 9 € (koko toimitukselle). Voit tilata myös sähköpostilla (klikkaa kuorta): DX-Tarvikepalvelu Sisällysluettelo: klikkaa kannen kuvaa alla! kansi_aa_2016

Yksi tapa harrastaa DX-kuuntelua

Oheisessa YouTube-videossa Jim Solatie (JMS) esittelee DX-kuuntelua RadioGaala2013 -ohjelmassa!

“Diksaaja harrastaa radion kuuntelemista”

Mika Mäkeläinen (MTM) Radio Suomen yövieraana: YLE:n yövieras

ULA / FM: Mitä tarkoitetaan hyvällä radiokelillä?

Ilmiö johtuu ilmakehän yläosiin kesäaikaan syntyvästä heijastavasta kerroksesta, jonka myötä ULA/FM-radioasemia voi kuulua tuhansien kilometrien päästä. Otso Ylönen (OSY) YLE Radio Suomi Kuopion haastattelussa: Hyvä radiokeli

Kävijälaskuri

Flag Counter
CloudCity
Top