Paikallisjunalla Patagoniassa

Artikkelikuva yllä: Viejo Expreso Patagónico eli “La Trochita” puuskuttaa Esquelistä kohti Nahuel Pania.

Jyrki K. Talvitie.

Rakkaimpiin matkakirjoihini kuuluu Paul Theroux’n teos ”Paikallisjunalla Patagoniaan”, alkuperäiseltä nimeltään The Old Patagonian Express.

Se on kuvaus junamatkojen sarjasta Theroux’n kotikaupungista Bostonista Argentiinan Patagoniaan. Tuolla välillä ei ole mitään yhtenäistä rautatieyhteyttä, sillä Latinalaisessa Amerikka rautateitä on rakennettu pääasiassa paikallisia tarpeita varten eikä niinkään osana jotakin suurta suunnitelmaa. Sen vuoksi raideleveydet ovat saman maan sisälläkin mitä sattuvat.

Kyllä osaa olla höyryveturi uhkean näköinen!

Monessa maassa matkustajaliikenne on kokonaan lakannut, joissakin on käynyt samoin tavaraliikenteelle. Onpa jopa kiskoja revitty maasta. Rautatieliikenne on saavuttanut todennäköisesti jo alennustilansa aallonpohjan, Siitä pääsee enää vain ylöspäin. Monessa maassa rautateiden hyödyntäminen vähentäisi autoliikenteen aiheuttamia ruuhkia ja ilman saastumista ylikuormitetuilla maanteillä. Hyvänä esimerkkinä siitä olisi Meksiko, joka 1800-luvun lopulla saattoi aiheellisesti ylpeillä kehittyneellä rautatieverkollaan, joka oli rakennettu diktaattori Porfirio Díazin valtakaudella. Nykyisin rautatiet eivät Meksikossa ole enää vaihtoehto lentokoneille, busseille tai yksityisautoille muutamaa matkailun vetonaulana toimivaa junaa lukuun ottamatta. Ferrocarriles Nacionales de México meni konkurssiin jo vuosia sitten.

Viimeksi Argentiinassa käydessäni presidentti Cristina Fernández de Kirchner oli julistanut suunnitelman rakentaa luotijunayhteys Buenos Airesin ja Córdoban välille. Suunnitelma onkin erinomainen, mutta ken elää, se näkee …

Paul Theroux’n koko tuotanto on mieleeni. Hänen ajatusmaailmansa on lähellä omaani, eikä se johdu vain siitä, että olemme syntyneet samana vuonna. Toinen suuresti arvostamani matkakirjailija on samoin ikätoverini Bruce Chatwin, jonka In Patagonia on klassikko. Chatwin kuoli Afrikassa saamaansa harvinaiseen kuumetautiin jo vuosia sitten.

Paul Theroux kirjoitti Patagonia-kirjansa vuoden 1978 aikana tekemänsä matkan kokemuksiin nojautuen. Tiedän sen siksi, että olimme mitä ilmeisimmin liikkeellä Keski-Amerikassa samaan aikaan. Sen voi päätellä tietyistä tapahtumista, joista hän kirjassaan kertoo. Patagonian paikallisjunalle minä sen sijaan tulin vasta 29 vuotta myöhemmin tammikuussa 2007.

Esquel on noin vuosisadan vanha kaupunki Andien juurella. Talvisin siellä on talviurheilutoimintaa.

Theroux’n kirjan perusteella tiesin, että on olemassa Patagonian länsilaidalla sijaitsevasta Esquelin kaupungista lähtevä rautatie. Niistä ajoista oli kuitenkin kulunut jo paljon, eikä ollut mitään takeita, että liikennettä olisi vielä tarjolla.

Olin ollut ystäväni Jorge Trivignon vieraana Fangion kotikaupungissa Balcarcessa jo kolmatta kertaa. Kaimani Jorge on koulutukseltaan arkkitehti, mutta hänellä on myös matkatoimisto. Niinpä häneltä sainkin varmaa tietoa siitä, että Esquelin radalla on vielä turistiliikennettä pienessä mittakaavassa.

Olin työmatkalla Buenos Airesissa merimieskirkon asiassa. Argentiinassa byrokratialla on luja ote koko arkielämästä. Niinpä kiinteistön luovutus Suomen valtiolta Iberialais-amerikkalaiselle säätiölle, jonka asiamies ja hallituksen varapuheenjohtaja silloin olin, oli monimutkainen byrokraattinen kuvio. Vaikka olin etukäteen valmistellut asian niin pitkälle kuin mahdollista suurlähetystön suosiollisella avustuksella, ja kävin neuvottelemassa juristimme ja notaarin kanssa heti Buenos Airesiin saavuttuani, kuluisi ainakin kymmenen päivää, ennen kuin luovutustilaisuus voisi tapahtua Suomen suurlähetystössä. Päätin käyttää tuon ajan omalla rahallani lomana, ettei tarvitsisi norkoilla Boniksessa säätiön kustannuksella.

Laskin, että ehdin juuri ajaa Balcarceen ja sieltä Patagonian rannikolla sijaitsevaan Puerto Madryniin ja sieltä Trelewiin, edelleen Patagonian poikki Esqueliin ja vielä vauhtia parantaen ehtiä takaisin Buenos Airesiin ajaen noin 2000 kilometrin matkan viimeisenä kahtena päivänä. Aikanaan olinkin täsmälleen edeltä ilmoittamallani kellonlyömällä Buenos Airesin Plaza-hotellissa odottamassa juhlallista luovutusaktia, joka kuitenkin Botnia-mielenosoituksen vuoksi siirtyi vielä kolmella päivällä eteenpäin, joten kiireeni oli loppujen lopuksi ollut turhaa.

Nautimme aamiaisen Puerto Madrynin rantahotellin ravintolassa. Ajoin 70 kilometriä sieltä etelään Trelewiin ja käännyin kohti länttä. Walesilaiskylässä Gaimánissa tankkasin piripintaan, sillä edessä oli 600 kilometrin ajo, eikä seuraavasta bensa-asemasta ollut varmaa tietoa. Koko päivän matka.

Gaiman on Trelew’sta länteen, Patagonian poikki lähtevän 600-kilometrisen maantien alkupäässä. Rutikuivan erämaan keskellä on hedelmällinen jokilaakso, minne pesiytyi aikanaan Britanniasta paenneita walesilaisia. He ylläpitävät kello viiden teen traditiota omassa pikkukaupungissaan Gaimanissa.

Tammikuun lopun auringonpaiste oli polttavan kuumaa, lämpötila oli varmasti reilusti yli kolmenkymmenen. Heti Gaimánista lähdettyä asutus loppui käytännössä kokonaan. Koko päivän aikana ajoimme vain muutaman asutuskeskuksen läpi. Nekin olivat pelkkiä pahaisia kyliä. Silloin tällöin tieltä käsin näkyi pienten maatilojen rakennuksia, ihmisiä ei ollenkaan. Maantie, joka oli hyväpintainen ja päällystetty, kulki muutaman kerran jonkin pienen joen vartta tai yli, mutta muutoin maisema oli koko ajan samaa karua harvojen pensaiden rikkomaa tasankoa. Puita oli vain nimeksi, nekin matalia ja kitukasvuisia.

Patagonialaiset eivät tänä päivänä ole nimensä mukaisesti patagóneja, isojalkoja. He ovat ”takametsien miehiä ja naisia”, joilla lähin naapuri on kaukana, minkä vuoksi he ovat itsenäisiä, itsepäisiä ja omillaan toimeentulevia. Viinapullo ei ole vieras. Muukalaisia katsotaan epäluuloisin silmin. Aikanaan siihen on varmasti ollut syytäkin. Vieraat kielet eivät kiinnosta, eivätkä kaupunkilaisten kotkotukset, muun maailman asioista puhumattakaan.

Nykyinen Kirchnereiden presidenttiperhedynastia on kotoisin Patagonian Santa Cruzista.

Liikennettä oli niin vähän, että luulenpa vastaan tulevien autojen määrän jääneen koko päivänä pariin kymmeneen.

Puolivälissä oli matala vuoristo, mutta tie kiemurteli sen lävitse Paso de Indiosin, ”intiaanisolan” kautta, nousematta juuri ollenkaan korkeammalle.

Paso de Indios eli Intiaanisola keskellä Chubutin maakuntaa Patagoniassa. Asutusta ei ole näkyvissä edessä eikä takana. Liikennettä muutama auto tunnissa.

Polttoainemittari alkoi jo näyttää huolestuttavan vähäisiä lukemia, kun juuri ennen epävarmuuden muuttumista vakavaksi huoleksi saavuimmekin Teckan kylään, jonka tärkein taloudellinen aktiviteetti oli YPF:n huoltoasema. Siellä sain tankattua sekä auton että itsemme. Kylmät juomat ja empanadat tekivät kauppansa. Mutta mikä oli aivan yhtä tärkeätä, löysin huoltoaseman CD-hyllystä pari erinomaista meksikolaista corrido-levyä, Cuco Sánchezia ja Antonio Aguilaria. Niiden turvin matka jatkuikin hilpeästi mariachi-trumpetteja töräytellen.

Hotellimme Esquelissä oli nimeltään Tehuelche, mikä kertoi että olimme saapuneet mapuche-intiaanien kielialueelle. Muutoin Esquel oli kaikkea muuta kuin intiaanikylä. Se sijaitsi aika lähellä Andien itäreunaa vuorten välisessä laaksossa ja siinä oli lähinnä jotakin sveitsiläistä sävyä, vaikka se onkin walesilaisten siirtolaisten perustama vasta niin myöhään kuin 1906. Vilkas se oli, mutta ei siltikään erityisen iso, ehkä tuollainen kolmen kymmenen tuhannen asukkaan kylä.

Esquel on suosittu talviurheilupaikka. Kesälläkin sillä on omat turistinsa, sillä lähellä on Argentiinan järvialue, jonka toisessa päässä on Barilochen kaupunki. Lähellä on mm. Los Alercesin kansallispuisto.

Oli perjantai-ilta, aurinko oli jo laskemassa vuorten taakse, joten oli oikea aika hankkiutua johonkin paikalliseen ravitsemusliikkeeseen nautiskelemaan paikallisista kulinaarisista antimista. Ihan mukava paikka löytyikin, ruoka oli hyvää ja musiikki oli argentiinalaista eikä mitään kansainvälistä mäiskemössöä. Ainoa mikä häiritsi, oli ovelle liimattu lappu, että maksu käy vain käteisellä. Taas kerran tuo kummallinen argentiinalainen käteismaksun pakkomielle! Luottokortti kun on matkamiehelle niin paljon mukavampi vaihtoehto. Argentiinassa oli silloin pankkiautomaateissa 300 peson kertanostoraja. Se oli hankalaa, kun päivän mittaan piti tankata useaan kertaan ja maksella ruokia tienvarsipaikoissa. Aina ei ollut luottokortin käyttömahdollisuutta. Lisäksi tietullit, joita maassa on yhtenään, rokottivat käteiskassaa, kun niissäkään ei luottokortti käynyt.

Otin jo illalla selvää, että lauantaiaamuna kello 9 lähtee päivän ensimmäinen juna. Kävin myös etukäteen tarkastamassa, missä asema sijaitsee. Se ei ollut kovin kaukana hotellilta.

Seuraavana aamuna olimme aseman oven takana jo kahdeksalta. Varmuuden vuoksi. Eikä syyttä, sillä pieni juna oli jo etukäteen buukattu täyteen.

Aamun viileydessä La Trochitan veturia lämmitetään kello 9 alkavaa matkaa varten.

Aamuauringon kirkkaat säteet valaisivat maiseman. Ympäröivä kaupunki oli vasta heräämässä lauantaiaamuun. Kirkas valo korosti vuorten muotoja. Aamun kirpeänkuulakka ilma oli puhdasta, ei tietoakaan mistään saasteista. Aseman ovet olivat vielä kiinni, eikä junaa ollut vielä ajettu asemarakennuksen viereen. Kauempana ratapihalla höyryveturin lämmitys oli käynnissä, sillä sen ympärillä leijui valkoista höyryä, jota tuulenvire hiljalleen kuljetti pois. Miellyttävä kuuman öljyn tuoksu tuntui asemalle asti. Veturi puhkui lupaavasti.

Lipunmyyjä tuli työpaikalleen ja avasi ovet. Olin ensimmäisenä paikalla, muita ei vielä ollutkaan. Kysyin, onko päivän ensimmäisellä vuorolla vielä tilaa. Tyttö vastasi, että valitettavasti matkailijaryhmä on varannut koko junan eikä siinä enää ole paikkoja. Mikä pettymys! Ajaa seitsemän sataa kilometriä turhaan.

Otin konsulin käyntikorttini ja sanoin, että jätän tämän korttini nyt varmuuden vuoksi, jos sattuisi tilaa löytymään. Ilmoitin jääväni asemalle odottelemaan junan lähtöön asti. Tyttö lupasi ystävällisesti pitää meidät ensimmäisinä jonossa, mutta että päätöksen tekee asemapäällikkö sitten, kun on tullut paikalle.

Jonkin ajan kuluttua näin nuorenpuoleisen, päällikön oloisen miehen ilmaantuvan paikalle. Hetken päästä kun junan lähtöön oli enää vartin verran, kävin kysäisemässä tuolta asemapäälliköltä, herra Martín Nicholsilta, löytyisikö meille tilaa. Emme millään voineet odottaa iltapäivän seuraavaa vuoroa, koska meidän piti olla Buenos Airesissa jo maanantaina kello 13 ja paluumatkaa oli yli 2000 kilometriä! Yllätyksekseni asemapäällikkö vastasi, että minä teen parhaani, jotta Herra Suurlähettiläs seuralaisineen saa paikan. ”Olen alustavasti varannut teille nimikkopaikat ravintolavaunusta!” No, sepäs kävi minulle! Taas kerran Guatemalan kunniakonsuli miellettiin suurlähettilääksi. Tässä nimenomaisessa tapauksessa en mitenkään halunnut korjata tätä väärinkäsitystä.

Tarjotessani rahaa maksuksi asemapäällikkö torjui jyrkästi ja sanoi, että Herra Suurlähettilään tulo on heille suuri kunnia ja että he mielellään tarjoavat kyydin ilmaiseksi. Lupasin, että kirjoitan heidän uhrautuvasta työstään ja levitän sanaa Esquelin junamatkoista. Sitä tässä nyt teen. Enkä mitenkään vastentahtoisesti.

Juna höyrysi asemalle. Veturin kyljessä luki suurin keltaisin kirjaimin THE OLD PATAGONIAN EXPRESS. Vanha Patagonian pikajuna. Niinhän sen pitikin olla! Tämän junan paikallinen lempinimi on La Trochita, ”pikku kapearaiteinen”.

La Trochitan tenderi on aika mahtava. Tosin kapea raideleveys pakottaa hakemaan volyymiä pituuden avulla.

Rautatie nimittäin on todella kapearaiteinen. Raideväli on vain 75 cm, kun se Suomen rautateillä on noin 153 cm. Raidevälin pienentyminen kutistaa myös vaunukalustoa. Vaunuissa oli 5—6 ikkunaa ja ne olivat väriltään tumman ruskean harmaita. Vaunujen väliset kytkimet ovat aika lyhyitä, joten vaunut ovat lähekkäin toisiaan.

Kuormitettuna höyryveturin savu oli mustaa eli sitä oletettavasti lämmitettiin lämmitysöljyllä, ei ainakaan suomalaisittain koivuhaloilla.

Juna lähti kolkuttelemaan Esquelin asemalta hiljakseen. Matkanopeus ei kovin korkea ollut, mutta tunnelma oli sitäkin korkeammalla. Höyryveturissa on jotakin selittämätöntä viehätystä ja hyväntuulista nostalgiaa. Matkustajat eivät valita, vaikka istuvat kovilla puupenkeillä. Juna kulki jonkin matkaa maantien suuntaisesti. Pikkupojat juoksivat junan rinnalla, kunnes heidän voimansa ehtyivät. Satunnaiset jalankulkijat hurrasivat hymyillen. Juuri näinhän sitä pitäisi tutkimusmatkailijan matkustaakin.

Junalla oli kyllä määränpäänsä, mutta se ei ollut ollenkaan tärkeätä. Tärkeätä oli palata menneiden aikojen muistoihin. Samanlainen bernsteinilainen filosofia taisi olla presidentti Koivistollakin: liike on tärkeämpää kuin päämäärä. Kyllä minäkin vielä muistan, kun Helsingistä matkustettiin höyryveturin vetämillä junilla Turenkiin. Koivuhaloilla lämmitettyjen veturien hyväntuoksuiset höyrypilvet ovat jättäneet vahvan muistijäljen silloisen pikkupojan aivoihin. Ne olivat pelkästään miellyttäviä muistikuvia asemalaiturin vierellä kuin raskaan juoksun jälkeen puhkuvasta ja sihisevästä, kuumuutta hohkaavasta höyryveturista.

Guanacot ovat Patagonian yleisin näky.

Tämä Esquelin rata oli jäänyt pois hyötykäytöstä jo vuosia sitten, Sitä pitää yllä yhdistys, joka ajattaa junaa vain matkailijoiden iloksi. Vuoteen 1993 asti junat ajoivat Ingeniero Jacobacciin asti. Sieltä oli yhteys Viedmaan Atlantin rannikolle, mistä puolestaan oli yhteys Buenos Airesiin. Rautatieyhtiöllä oli silloin kymmeniä vetureita.

Tuon pikkukaupungin nimi Ingeniero Jacobacci, ”insinööri Jacobacci”, kuulostaa hiukan oudolta suomalaisen korvissa, mutta Latinalaisessa Amerikassa on tavaton määrä henkilöiden nimiä paikanniminä. Harvassa maassa kuitenkaan on paikannimissä asianomaisen henkilön oppiarvo tai sotilasarvo. Sellaisia paikannimiä on leegio Argentiinassa. Myös radioasemien niminä. Suomessa paikannimillä on usein luontoon liittyvä tausta tai muinaisten asukkaiden

antama nimi, joka on jostakin syystä säilynyt muistissa nykypäivään asti. Minun on vaikeata kuvitella, että Suomessa jollekin paikkakunnalle annettaisiin nimeksi esimerkiksi ”kenraalimajuri Ruben Lagus”, kun ei edes Mannerheimilläkään ole nimikkokaupunkia. Onhan meillä toki Ruotsin hallitsijoiden nimistä johtuneita kaupunkien nimiä, esimerkkinä Kristiinankaupunki, Vaasa on ollut joskus Nikolainkaupunki. Yksityishenkilöt ovat harvemmin saaneet ikuistettua nimiään, harvinaisena poikkeuksena Pietari Brahe, jonka nimi elää ainakin Raahessa ja Pietarsaaressa. En tiedä, miksi Argentiinassa ollaan niin ihastuneita sotilaiden mukaan annettuihin paikkakuntien nimiin.

Merileijonia ja merinorsuja Valdézin nimimaalla. Loppusyksyllä edustan merialueelle tulevat valaat.

Ferrocarriles Patagónicos –yhtiön rataverkko oli laajimmillaan 402 kilometriä. Suunnittelu

alkoi vuonna 1908, viimeinen rataverkon laajennus Barilocheen tehtiin vielä 1934. Rautatieyhtiö tilasi 1920-luvun alussa 50 ensimmäistä veturia saksalaiselta Henscheliltä Kasselista. Kymmenen vuotta myöhemmin ostettiin 25 veturia Philadelphiasta Yhdysvalloista, Baldwínin tehtailta. Vaunut saatiin Belgiasta. Nykyisin ajokuntoista vetokalustoa ei ole monta yksikköä, ja niitä pidetään ajokuntoisina luovan käsityötaidon avulla, sillä varaosia ei enää saa mistään.

Jo 1960-luvulla rautatie rupesi kärsimään parantuneiden maanteiden kilpailusta. Yksityiset sijoittajat eivät enää olleet kiinnostuneita panemaan rahojaan menneen maailman liikennemuotoon, kuten silloin kuviteltiin. Maan hallitus taas päätti 1990-luvun alussa hetkellisessä tehokkuusajattelun puuskassaan lopettaa koko puuhan. Paul Theroux’n kirja oli kuitenkin herättänyt niin paljon myönteistä huomiota Patagoniaa ja La Trochitaa kohtaan, että matkailupiirit havahtuivat huomaamaan junamatkojen matkailullisen arvon. Heidän päätöksentekoaan helpotti ulkomaita myöten esitetty protestien aalto liikenteen lopettamista vastaan. Vuonna 1999 Argentiinan hallitus antoi Patagonian pikajunalle kansallisen monumentin arvon.

Nahuel Panin asukkaat ovat alkuperäiskansaa, jota Chilen puolella kutsutaan mapucheiksi. Täällä ollaan kaukana kaikesta. Hevonen on vielä yleinen kulkuväline

Nykyisellään ajoreitti on 20 km pitkä ja se päättyy Nahuel Panin pikkukylään, Siellä veturi veivataan kääntöpöydällä ympäri paluumatkaa varten. Nahuel Panissa on pieni markkinapaikka ja hyvin mielenkiintoinen mapuche-intiaanien elämästä kertova museo.

Argentiinassa on vielä kaksikin etelämpänä sijaitsevaa rautatietä. Río Turbion hiilikaivoskaupungista Chilen rajalta menee rautatie Río Gallegosiin Atlantin rannalle. Lisäksi Tulimaassa on pieni radanpätkä Ushuaian ulkopuolella; siitä myöhemmin.

Pieni hiilikaivoskaupunki Rio Turbio Patagoniassa Andien juurella.

Mapuchet asuttivat Chilen puolella Bío-Bío-joen eteläpuolista Patagoniaa, mutta heitä eli myös Andien itäpuolisella alueella. Mapuche-kansan asuinaluetta kutsutaan myös nimellä Araucania Arauco-joen laakson mukaan ja mapucheja itseään araukaaneiksi. Picunchet ja huilichet luetaan myös kuuluviksi araukaaneihin. He olivat aikanaan hurja ja itsenäinen kansa, jota espanjalaiset eivät koskaan varsinaisesti alistaneet. Jo Chilen valloittaja Pedro de Valdivia yritti alistaa araukaanit 1500-luvulla, mutta yrityksestä ei tullut valmista silloin eikä täysin myöhemminkään.

Espanjalainen conquistador Alonso de Ercilla kirjoitti 1500-luvun puolivälin jälkeen eeppisen runoelman La Araucana, joka kertoo mapuche-kansan raivoisasta taistelusta espanjalaisia vastaan.

Argentiinan järvialue Andien juurella on upea, joskaan suomalainen ei pahemmin vaikutu järvistä ja metsistä. Rannat ovat kuitenkin erämaamaisia ja asutusta on todella vähän. Maisemassa on jotakin sveitsiläistä tai baijerilaista.

Butch Cassidy and Sundance Kid on yhdysvaltalainen Paul Newmanin ja Robert Redfordin tähdittämä elokuva, joka oli suuri menestys. Elokuvan juoni ei ollut suinkaan mikään seikkailukirjailijan aivoista suoltunut kuvitelma, vaan se perustui todellisiin tapahtumiin. Tässä yhteydessä meitä eivät kiinnosta niinkään tuon pankkirosvoparivaljakon tekoset Yhdysvalloissa, vaan se mitä heille tapahtui sen jälkeen, kun he pakenivat New Yorkista laivalla Etelä-Amerikkaan.

Butch Cassidy oli oikealta nimeltään Robert LeRoy Parker. Sundance Kid oli Harry Alonzo Longabaugh.

Parivaljakko päätyi ensin Argentiinaan vuoden 1906 tienoilla. He ostivat maatilan läheltä Esqueliä, jota ei silloin vielä oikeastaan ollut olemassakaan. Sinne oli kuitenkin jo suuntautunut walesilaisten maahanmuuttoa, joten kaksi jenkkiä, jotka eivät pitäneet suurempaa elämää entisistä puuhistaan, sekoittuivat muiden maahanmuuttajien joukkoon vaivattomasti ja huomiota herättämättä. Lämpimikseen he kyllä ryöstivät parikin pankkia, mutta kahta syrjään vetäytyvää uudisasukasta ei kuitenkaan osattu yhdistää tapahtumaan.

Näkymä Esquelin yli Andeille.

Maa alkoi lopulta kuitenkin polttaa heidän jalkojensa alla. Pinkertonin kuuluisan salapoliisitoimiston etsivä oli kaiken aikaa heidän kintereillään. Kaverukset pakenivat ensin Chileen ja sieltä lopulta Boliviaan. Chilestä käsin he ryöstivät pankin Villa Mercedesissä Argentiinassa. Elokuva ohittaa Argentiinan ja Chilen vaiheet, mutta elokuvassa he kohtaavat loppunsa Bolivian San Vicentessä, Tupizan lähellä, kuten oikeassakin elämässä. Siellä on heidän hautansakin. Tai ainakin niin oletetaan. Marraskuussa 1908 kaksi ilmeisesti yhdysvaltalaista pankkirosvoa sai surmansa Bolivian armeijan yksikön kanssa käymässään tulitaistelussa, jota oli edeltänyt kaivosyhtiön palkkarahakuljetuksen ryöstö.

Toinen pistoolimiehistä oli haavoittunut kuolettavasti sotilaiden tulituksessa, minkä jälkeen toinen oli vapauttanut hänet tuskista armonlaukauksella ja surmannut sen jälkeen itsensä.

Heidän oletetaan olleen Butch Cassidy ja Sundance Kid. Ainakaan heitä ei sen jälkeen ole missään tavattu, vaikka jotkut niin väittävätkin. Pankkiryöstötkin loppuivat seudulla siihen.

Patagonia oli 1900-luvun alussa kuin Villi Länsi aikanaan Yhdysvalloissa,

Trelew’n rannikkokaupungissa on upea paleontologinen museo. Geologiaa opiskelleena ihastuin tähän odottamattomaan nähtävyyteen. Valitettavasti vain aika ei antanut myöten pitempään perehtymiseen. Sinänsä ei ole mitenkään ihmeteltävää tällaisen museon sijainti, sillä Patagonia on paleontologien ihmemaa. Alue on kuivaa ja ilmasto ei aseta fossiileja kovin suurelle kulutukselle alttiiksi. Aikanaan kun mantereet olivat kiinni toisissaan, Patagonia oli suunnilleen Kalaharin kohdalla Afrikkaan kiinnittyneenä. Olosuhteet ovat nykyisinkin samankaltaisia.

(2007)

Avainsanat: ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Ajankohtaista

Kuortane

Uusimmat lokaukset (FM):

Uusimmat lokaukset (AM):

Kelitiedot
Tromssa K-index
Boulder satellite environment
Kioto DST real time
Boulder aurora oval

Uusin Radiomaailma:

Sisällysluettelo: klikkaa kuvaa Kansi_RM-03-18

Tervetuloa radion rajattomaan maailmaan!

Ulkomaisien radioasemien signaaleja voi metsästää muutenkin kuin Internetin välityksellä. Oman erityispiirteensä asiaan tuo radiokelien vaikutus asematarjontaan. Melko vähällä vaivalla ja pienellä rahalla valinnanvaraa on satojen asemien verran. Näillä sivuilla kerrotaan tarkemmin eetterin tarjonnasta ja DX-harrastuksesta. Sivuille on myös kerätty linkkejä muihin aihetta sivuaviin Internetin palveluihin.

Liittymällä jäseneksi saat vuoden 2018 Radiomaailma-lehdet (6 numeroa). Lehden voi tilata myös ilman jäsenyyttä.

WRTH 2018: Hinta DX-Tarvikepalvelussa 40 euroa + 7 euron toimituskulu (yht. kaikille saman toimituksen tuotteille). Tilaukset myös sähköpostilla (klikkaa kuorta): DX-Tarvikepalvelu

Kansi_WRTH_2018

Tilaa saman tien Antenneilla aalloille -perusteos, josta on otettu uusi painos. Hinta DX-Tarvikepalvelussa 19,50 euroa + toimituskulut 7 euroa (koko toimitukselle). Voit tilata myös sähköpostilla (klikkaa kuorta): DX-Tarvikepalvelu

Sisällysluettelo: klikkaa kannen kuvaa alla!

kansi_aa_2016

Tuoreimmat aiheet

Yksi tapa harrastaa DX-kuuntelua

Oheisessa YouTube-videossa Jim Solatie (JMS) esittelee DX-kuuntelua RadioGaala2013 -ohjelmassa!

”Diksaaja harrastaa radion kuuntelemista”

Mika Mäkeläinen (MTM) Radio Suomen yövieraana: YLE:n yövieras

Kävijälaskuri

Flag Counter
Top