Tulimaassa tammikuussa

Artikkelikuva yllä: Tämä on Magalhãesinsalmen kapein kohta idässä, Punta Delgada. Vastarannalla on Tulimaan Chilen puoleista osaa. Lautta Fueguino (tulimaalainen) on juuri lähtenyt ponnistelemaan voimakkaan länsi-itä-suuntaisen merivirran yli.

Jyrki K. Talvitie.

Olin juuri ylittänyt Magalhãesin salmen pienellä autolautalla Fueguinolla. Ajoin autoni ramppia pitkin maihin ja nousin rantatöyrään päälle. Olin edelleenkin Chilen puolella. Polttoainemittarin neula oli vakaasti neljäsosamerkin alapuolella.

Olin Tulimaan pääsaarella ja nyt oli suoriuduttava kunniallisesti yli 400 km ajomatkasta Ushuaiaan. Kello oli jo yli seitsemän illalla, mutta tammikuun lopulla oli kesä eteläisellä pallonpuoliskolla, ja noilla leveysasteilla valaistusolot olivat melkein kuin juhannuksena Suomessa. Valoisaa riittäisi vielä jonnekin puoli kahteentoista asti.

Sankarimatkailija ylittämässä ensi kertaa Magalhãesinsalmea historian siipien havistessa merituulessa. Tästä meni ensimmäisenä eurooppalaisena portugalilainen Fernão de Magalhães ja kolme vuosisataa myöhemmin Charles Darwin.

Tie oli hyväpintaista asvalttia ja se kaarteli kumpujen välissä ja pitkin tasankoa sellaisena, että ajonopeutta olisi voinut pitää varsin korkeana. Nyt oli kuitenkin ajettava pienimmällä mahdollisella polttoaineenkulutuksella. Sammutin ilmastointilaitteen; ilta olikin jo viileähkö. Sammutin radion. Ryhdyin kruisailemaan viitosvaihteella. Vältin kaikkia jarrutuksia ja kiihdytyksiä.

Saapuminen Argentiina ja Chilen raja-asemalle. Chileläinen rajavirkailijatar ilmoitti minulle kysyessäni lähimmän bensa-aseman sijaintia: ”Ei kai herra kuvittele, että täällä olisi kännykässä kenttää tai bensa-asemia. Lähin asema on San Sebastiánissa 200 kilometrin päässä.

Nyt oli tavoitteena päästä rajan yli Argentiinan puolelle San Sebastiániin, missä siis olisi bensa-asema. Kysymys oli vain siitä, riittäisikö bensa sinne asti.

Kymmenen minuutin ajomatkan jälkeen polttoaineen varoitusvalo syttyi ja sammui, mutta jäi muutaman minuutin jälkeen päälle. Asvaltti oli tasaista ja liikenne vähäistä. Tuntui siltä, että voisin onnistua.

Kolmisenkymmentä kilometriä ajettuani karvas totuus valkeni. Asvaltti loppui ja alkoi liukas, pomppuinen ja raiteinen sorapintainen osuus. Siihen loppui rauhallinen kruisailu, pyörien pyörintävastus kasvoi ja sen mukana polttoaineenkulutus.

Yhtäkkiä näin, että vastaan tuleva auto oli chileläisten carabinerojen. Viittoilin heidät pysähtymään. Autoa ohjasi kapteenin arvoinen poliisiupseeri, joka kysyi, mikä on hätänä. Tein selväksi olevani suomalainen turisti, vaikka ajankin argentiinalaisella autolla, ja että polttoaine on loppumassa. Olisiko heillä tiedossa, missä olisi lähin bensa-asema.

Karabinieerit olivat erittäin ystävällisiä ja asiallisia, juuri sellaisia kuin olin María Cristinalta kuullut heidän olevankin. He kertoivat, että kun ajan seitsemän kilometriä eteenpäin, tulen Cullénin öljynjalostamolle, jonka vartija voi myydä polttoainetta. Ainoa mutta oli, että hän sulkee polttoainepumpun kello 20. Kello oli kymmentä vaille!

He sanoivat kuitenkin lohdutukseksi, että he vain käyvät lauttarannassa ja palaavat sitten samaa tietä. Jos olen jäänyt tienposkeen, he kyllä hinaisivat minut San Sebastiániin. Voisiko palvelu olla enää parempaa?

Lähdin jatkamaan matkaa huomattavasti levollisempana, Ja aikanaan tuli vastaan vasemmalla puolella pieni öljynjalostamo ja hetken etsiskeltyäni löysinkin huomaamattoman katoksen alta polttoainepumpun, mutta paikalla ei ollut ketään!

Patagonialainen maantie. Viivasuorana taivaanrantaan.

Parkkeerasin autoni ja jäin aprikoimaan, mitä tehdä.

Ennen kuin olin mitään ehtinyt tehdä, paikalle ilmaantuikin kuin tyhjästä haalaripukuinen miekkonen, joka kysyi, mitä haluan.

Hän oli kyllä halukas myymään polttoainetta jonkin verran, mutta hän ei voinut ottaa maksua luottokortilla eikä myöskään Argentiinan rahassa. Chilen pesoja en ollut vielä ehtinyt vaihtaa, vaikka lauttarannan ravintolassa saattoi maksaa sekä Argentiinan pesoilla että Chilen pesoilla eli siellä olisi voinut vaihtaa rahaa.

Ilmeisesti tämä oli pakollinen koreografia polttoaineen hinnan nostamiseksi. Lopulta maksoin noin kaksinkertaisesti sen, mitä olisin maksanut bensa-asemalla Argentiinassa. Tosin Chilessä litrahinta oli muutenkin korkeampi.  Ja ostin vain 20 litraa, jolla varmasti selviäisin San Sebastiániin ja oikeastaan myös Río Grandeen. Toivottavasti bensa-asema olisi siellä vielä auki.

Nyt saatoin ajaa rauhallisin mielin, Saavuimme raja-asemalle suuremmitta ongelmitta. Siellä oli jo hiljaista, joten ylitimme rajan vaivatta, ja kahdet rajamuodollisuudet sujuivat varsin ripeästi. Kohtelu oli mitä ystävällisintä molemmilla puolilla rajaa.

Palattuamme Argentiinan puolelle tie oli taas asvaltoitu ja moitteettomassa kunnossa.

Tulimaa elää lampaiden kasvatuksesta.

Ennen San Sebastiánia näin heti rajanylityksen jälkeen vasemmalla matalan järven rannalla joukon flamingoja. Se oli kyllä varsinainen ihmetyksen aihe. Viimeksi olin nähnyt noin miljoona flamingoa Keniassa Nakuru-järvellä. Jäin miettimään, miten ihmeessä nuo vaaleanpunaiset linnut selviävät talvesta, joka on raaka täällä Tulimaassa.

San Sebastiánissa löytyikin heti YPF:n bensa-asema ja tankkasin siellä Fangio XXI:tä eli 98-oktaanista tankin täyteen. Nyt oli pääsymme Ushuaiaan asti turvattu, mutta ajettavaa oli vielä yli 300 kilometriä ja kello oli jo yli yhdeksän, siis illalla.

Puolisen tuntia ajettuamme tie alkoi kulkea merenrannan suuntaisesti. Maisemat olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja yksitoikkoisuudessaan silti upeat. Oikealla oli valtavia lammaslaumoja, tuhansia ja tuhansia lampaita, jotka liikkumattomina näyttivät pelkiltä tummilta möhkäleiltä. Vasemmalla Etelä-Atlantin syvänsininen ja sillä hetkellä lähes tyyni pinta, jonka yläpuolella lillui valtava tummankeltainen kuu, aivan kuin Suomessa elokuussa. Tunnelma oli melkein maaginen, mutta silti ajatukset liikkuivat enemmänkin kaikessa siinä, mitä juuri tällä merialueella on aikanaan tapahtunut. Näkyivätkö kapteeni Cookin laivat tai kapteeni Bligh’n HMS Bounty tältä rannalta kolme sataa vuotta sitten? Menivätkö saksalaiset ja brittiläiset sotalaivat tästä ensimmäisessä maailmansodassa kohdatakseen Coronelin meritaistelussa Chilen edustalla?  Aivan samalla lailla kuin Magalhãesin salmen rannalla tässä tunsi olevansa paikassa, missä merenkulun ja merisodan historiat tiivistyivät. Tunne oli mykistävä.

Eteläisen Patagonian maisemaa. Andit taustalla, jääkauden muovaamaa maisemaa, yksinäisiä estancioita.

Saavuimme Río Granden pikkukaupunkiin. Sitä ennen oikealla, kymmenkunta kilometriä ennen kaupunkia, näkyi salesiinifransiskaanien suuri valkoinen luostarikompleksi, joka on nykyisin maatalouskoulu. He olivat työskennelleet täällä 1800-luvun lopulta käännyttääkseen selk’nam-intiaaneja. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia tuloksia tästä käännytystyöstä oli, mutta ainakin munkeilla oli ollut isot tilat. Heidän johtajansa isä Fagnano on antanut nimensä Tierra del Fuegon suurimmalle järvelle. Hänen hautansa on luostarin hautausmaalla.

Río Grande on pieni kaupunki, jossa toimivilla yrityksillä on verovapauksia, minkä ansiosta sinne on asettunut joitakin elektroniikka-alan kokoonpanotehtaita. Vaikka se oli pieni ja ilmeetön kaupunki, se oli kuitenkin riittävän suuri, ettei sieltä meinannut löytää ulos. Argentiinassa on teiden viitoitus, varsinkin kaupungeissa, täysin alkeellista. Harhaillessamme etsimässä kysäisin ohjeita eräältä paikallisen näköiseltä autoilijalta. Ihme ja kumma, hän tarjoutui

Päästäkseen Tulimaan saaren pääkaupunkiin Ushuaian on ylitettävä 2,5 km korkea Darwinin vuoristo

ihan huvin vuoksi pelkkää ystävällisyyttään ajamaan edellämme ulosmenotien alkuun. Siinäpä hieno ele! Tulinkin havaitsemaan, että tulimaalaiset ovat ystävällistä väkeä, joka ei jätä muukalaisia pulaan.

Tulipa siinä mieleen, että kirjani nimi olisi aivan hyvin voinut olla ”Rio Grandelta Río Grandeen”. Olisipa siinä ollut satunnaisella lukijalla ihmettelemistä, mitä kirjailija oikein sekoilee.

Heti Río Grandesta pois päästyämme olikin jo pimeys päällämme ja edessä oli vielä parin sadan kilometrin ajo tuntemattomassa maastossa. Tie oli hyvin päällystetty ja kaarteli loivasti maastossa, joka alkoi vähitellen nousta ylemmäksi. Oli kuitenkin niin pimeätä, ettei ympäröivää maisemaa enää nähnyt. Olimme kuitenkin mitä ilmeisimmin tulleet Darwin-vuorille, jotka kohoavat pariin kilometriin. No, vuoristossa olin ajanut ennenkin, ja olen aina nauttinut vauhdikkaasta vuoristoajosta. Liikennettä ei ollut nimeksikään, joten hyvä puoli oli, että sai ajaa rauhassa omaa vauhtiaan.

Río Grandesta soitin kännykälläni Ushuaian hotelliin ja ilmoitin, että tulemme noin kello kaksi yöllä. Se olikin aika hyvä arvaus. Minulla ei ollut navigaattoriani mukana eikä Argentiinan kartta ollut silloin vielä tarjolla TomTomiini. Nyt olen senkin hankkinut ja ajanut käyttämääni reittiä uudelleen sen demo-toiminnolla.

Saapuminen Ushuaiaan oli upea. Tie oli vielä korkealla, lähes tuhannen metrin tasolla ja äkkiä vasemmalla alhaalla avautui Ushuaian satama, missä oli Etelämantereelle lähtevä risteilylaiva juhlavalaistuksessa. Parin tunnin melkein täydellisessä pimeässä ajon jälkeen näky oli sykähdyttävä.

Ushuaia, Argentiinan Tulimaan eteläisin kaupunki ja myös pääkaupunki.

Hotellin etsimiseen meni hiukan aikaa, kun kaduilla ei siihen aikaan yöstä ollut enää minkäänlaista liikettä.

Päivänvalossa Ushuaia näytti parhaat puolensa. Hotellimme Albatros sijaitsi rantakadulla aivan laivalaiturin kohdalla. 50 tuhannen asukkaan kaupunki kohoaa siitä vuoren rinnettä hyvin loivasti melkein kuin amfiteatterissa. Rakennuksista osa on rakennettu puusta. Ushuaia ei ole mikään suuri arkkitehtoninen ihme. mutta se on omalla tavallaan sympaattinen. Taustalla nousevat lumihuippuiset vuoret. Vuorten mahtavuus saa kaupungin pienentymään silmissä.

Oli tammikuun loppu, keskikesä Tulimaassa. Iltapäivälämpötila nousi reilusti yli 20 asteen, mikä on harvinaista. Yöllä lämpötila oli reilusti alle 10 asteessa. Niinpä aamulla oli mukavan kirpeä lämpötila, joka herätti vielä puolinukuksissa olevan matkailijan, joka edellisen pitkän ajopäivän vuoksi oli mennyt nukkumaan myöhään eikä ollut nukkunut riittävän pitkään.

Guanacot ovat tavallisia näkyjä maanteiden varsilla.

Talvella tuulen sanottiin olevan hurja, lunta voi olla pari metriä ja pakkasta pari kymmentä miinuksella. Kun en ollut siellä talvella, en voi olla varma, että tämä on oikea kuvaus tyypillisestä talvesta.

Rantakadulta Avenida Maipúlta oli näkymä Beaglen salmelle, laiturissa oli edelleen risteilijä, joka oli lähdössä Etelämantereelle, aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Vatsassa oli maukas aamiainen, ja mieli paloi nähdä, millaista elämää maailman eteläisin kaupunki oikein elää.

Jotenkin mieleeni tuli Reykjavik, Islannin pääkaupunki, ilman että oikein voin yksilöidä miksi.

Satamassa on paalu, jossa on kaupungin vaakuna, ja siinä teksti: Ushuaia. Fin del mundo. ”Ushuaia, maailman ääri”. Siinähän se on se Ushuaian olemassaolon syy. Alun perin Ushuaiaa oli käytetty rangaistussiirtolana poliittisille vangeille. Siinä vaiheessa kun risteilijät alkoivat tehdä matkoja Etelämantereelle, Ushuaiasta tuli Chilen Punta Arenasin kilpailija viimeisenä satamana, ennen kuin laiva suuntaa keulansa kohti Etelämannerta. Chilen puolella on kylää vähän suurempi Puerto Williams, joka on etelämpänä, mutta varsinkaan argentiinalaisten mielestä se ei täytä kaupungille asetettavia vaatimuksia.

Ushuaialla on kelpo lentokenttä, joten sen yhteydet ulkomaailmaan ovat hyvät. Siinä mielessä se on hyvä tukikohta matkailulle. Tulimaassa on paljon katsomista, upeita vuoristoja, järviä, jokia, vuonoja ja epätavallinen kasvillisuus. Monelle matkailijalle riittää, että se on maailman eteläisin kaupunki. Siellä on kaikki tavanomaiset palvelut tarjolla, ja etelämmäksi ei juuri pääse. No, olkoon … pääseehän monen päivän risteilyllä vielä Kap Hoornille, mitä etelämmäksi ei Amerikan mantereella sitten enää kyllä pääse. Kap Hoornkin on saarella, mutta niin on Ushuaiakin. Tulimaan saari vain on tosi iso.

Täällä kokoontuvat takkatulen ympärille metsästäjät, kalastajat ja muut maapallon eteläisimmät valehtelijat. Ushuaian metsästys- ja kalastusseuran ystävällinen luonnehdinta kävijöistään El Calafaten keskustan klubitalonsa edessä.

Ushuaiassa on runsaasti ravintoloita, ja kolmen päivän aikana ehti aika monessa käydä maistelemassa kulinaarista antia. Kuten olettaa saattoi, meren antimet ovat ushuaialaisten parasta tarjottavaa. Kala on tuoretta ja se on peräisin maailman kalaisimmilta alueilta melkein näköetäisyydeltä. Kävin syömässä ainakin sellaisissa ravintoloissa kuin Marcopolo, Tante Nina ja Volver sekä Hotel Albatrosin ravintolassa. Kaikissa oli aivan erinomainen ruoka, niin hummeri kuin myös congrio negro. Itse asiassa kohdalle ei osunut ainoatakaan huonoa ravintolakokemusta.

On luonnollista, että Ushuaian kaduilla parveili reppuselkäturisteja. Kaupungin ympäristössä on runsaasti retkeily- ja vaelluskohteita, meriristeilyistä puhumattakaan, vaikka ei olisikaan lähdössä Etelämantereelle.

Muutaman kilometrin päässä kaupungista on junista kiinnostuneelle ainutlaatuinen kohde. Ainutlaatuinen sikäli että kysymyksessä on taatusti maailman eteläisin rautatie. Sellaisen kyltin olin kyllä nähnyt jo Chilen puolella Puerto Monttissa, mutta se oli kyllä vahvaa liioittelua, sillä Ushuaia on ainakin tuhat kilometriä etelämpänä.

Tällä rautatiellä on ollut kovin vaatimaton alku, sillä se on perustettu jo aivan 1800-luvun viimeisinä vuosina, jolloin rangaistussiirtola aloitteli toimintaansa. Rangaistusvankien piti itse huolehtia halkojen hakkaamisesta ja kuljettamisesta vankilan lämmittämiseen. Sitä varten rakennettiin noin kymmenen kilometrin mittainen rata Pipo-joen suuntaan. Sen rannalla olevasta metsästä on tänä päivänä jäljellä enää pelkkiä kantoja, joista osa on puolen metrin mittaisia. Tulee mieleen, että puut on katkottu talvella.

Kun rangaistussiirtola lakkautettiin vuonna 1947, myös tuo pieni kapearaiteinen rautatie lakkasi toimimasta. Se on kuitenkin sittemmin herätetty uudelleen henkiin matkailutarkoituksiin. Käytössä on ainakin yksi Argentiinassa rakennettu höyryveturi ja yksi pieni dieselveturi.

Rautatien virkailijat ovat pukeutuneina rangaistusvankien keltaisiin ja mustaraitaisiin asuihin, joita saa myös vuokrata junamatkaa varten tai ostaa omaksi. Juna kulkee suunnilleen kävelyvauhtia ja matka kestää suunnilleen kolme varttia kansallispuiston portille. Maisemat ovat upeat ja matka kyllä kannattaa tehdä. Onhan kyseessä Tren del Fin del Mundo, ”maailman äären juna”.

Pari vuotta Tulimaassa käynnin jälkeen päätin kokeilla, löytyykö netistä jokin tulimaalainen radioasema kuunneltavaksi. No, kyllähän niitä löytyi, yllättävänkin monta. Otin ensimmäiseksi kuunneltavakseni ushuaialaisen aseman Radio Argentina Ushuaian [ks. Radiomaailma 9/2012], joka löytyy osoitteesta www.radioargentinaushuaia.com.

Radio Argentina en Ushuaian omistajat Ramón Tomás Moral ja Griselda Ester Botello de Moral.

Sehän osui heti nappiin! Asema lähettää 24 tuntia vuorokaudessa musiikkia, joka koostuu argentiinalaisesta, uruguaylaisesta ja chileläisestä kansanmusiikista. No, sepäs sattui! Niistähän minäkin pidän. Rupesin eräänä syksyisenä sunnuntai-iltana kuuntelemaan lähetystä ja todella nautin musiikillisesta annista. Päähäni pälkähti lähettää oikein sähköpostiviesti asemalle heidän ohjelmistonsa hyvästä laadusta.

Jo yöllä oli aseman johtaja-omistaja Ramón Tomás Moral vastannut minulle, hiukan hämmästyneenä siitä että Suomesta asti joku on saanut päähänsä kuunnella heidän ohjelmaansa. No, siitähän minä innostuin vastaamaan ja kerroin muun muassa DX-kuuntelijan taustastani sekä siitä, että olin pari kolmisen vuotta aikaisemmin käynyt Ushuaiassa.

Tämä tapahtui aamupäivällä, ennen puolipäivän hetkeä.

Iltapäivällä istuin tietokoneen ääressä kirjoittamassa ja Radio Argentina Ushuaia soi tietokoneeni kaiuttimista. Tuli zambaa, chamaméta, cuecaa ja ties mitä. Jalkaterä naputti lattiaa rytmin tahdissa.

Yhtäkkiä kuulin ohjelmassa mainittavan nimeni ja sen, että olin lähettänyt heille sähköpostia. Varttitunti myöhemmin kännykkäni soi ja eikös siellä ollut itse johtaja Moral. Juttelimme niitä näitä parikymmentä minuuttia. Sen jälkeen olemme olleet yhteydessä lukuisia kertoja. Kun asema täytti 12 vuotta syyskuun lopulla 2011, asemalta soitettiin taas ja minuakin haastateltiin radioaseman synttäriohjelmaan.

Kyllä on yhteydenpito radioaseman ja kuuntelijan välillä kehittynyt niistä päivistä, jolloin kuuntelin asemia keskipitkillä ja lyhyillä aalloilla. Silloin lähetin raportin ja mahdollisesti nauhoituksen kuullusta ohjelmasta. Kirjevastaus tuli sitten viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien kuluttua, jos tuli ollenkaan. On aikoihin eletty!

Kun aikanaan sitten lähdimme ajamaan Ushuaiasta takaisin El Calafateen, näimme ne huikeat vuoristomaisemat, joiden läpi olimme tulleet yön pimeydessä näkemättä mitään. Erityisen vaikuttava oli Fagnani-järvi, jonka ihailemista varten vuoristotien kaarteessa on näköalapaikka.

Fagnanonjärvi on upea nähtävyys Darwininvuoristossa.

Tämä maisema on sitä, missä suomalainen maantieteilijä Väinö Auer ryhmineen teki ansiokasta tutkimustyötä vuonna 1929, Auerin erikoisalana oli alun perin suot, mutta hänen tutkimusmatkansa tuloksena syntyi tieteellinen tutkimus koko Tulimaan geologiasta ja luonnosta. Auer antoi myös löytämilleen vuonoille ja muille huomattaville paikoille suomalaisia nimiä, muun muassa silloinen Suomen presidentti Lauri Kristian Relander sai nimikkovuononsa. Nämä nimet eivät vain ole säilyneet, vaan niitä on korvattu argentiinalaisilla ja chileläisillä nimillä.

Auerin mukana oli geologi K.H. Kranck, kasvitieteilijä Heikki Roivainen ja paleontologi Esa Hyyppä. Heidän tutkimuksensa olivat uraauurtavia. Esa Hyyppä oli Helsingin yliopiston geologian laitoksella professorina vielä silloin, kun itse opiskelin siellä 1960-luvun alussa.

Río Granden kaupungissa ei edelleenkään ollut mitään erityistä aihetta pysähtyä, mutta kaupungin ulkopuolella salesiinifransiskaanien entisen luostarin ulkopuolella tien laidassa oli El Cimarrón -niminen pieni tienvarsiravintola. Olimme melkein ainoat asiakkaat, isäntäväkeä ja heidän tuttujaan tai sukulaisiaan oli meitä enemmän. He olivat pukeutuneet ahkerasti käytettyihin gaucho-vaatteisiin eikä vaikutelma ollut mitenkään ristiriidassa ympäristön kanssa. Parta oli ajamatta, mutta hymy oli herkässä ja palvelu oli mitä ystävällisintä. Kyllä patagonialainen osaa halutessaan olla vieraanvarainen. Söimme — tietenkin — lammas-asadoa. Se oli aika rasvaista, mutta se oli suussasulavaa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, olisi ollut arvio armeijan ruokapöydässä. Pullollinen Quilmes-olutta oli kylmää ja virkistävää. Tunnelma oli aito ja käsin kosketeltava. Kanttiini tuoksu toi veden kielelle, ja nurkassa soi radiosta vauhdikas zamba bombo-rumpu tömisten. Ulkona aaltoili eteläisen Atlantin selkä silmän kantamattomiin.

Kylläisinä jatkoimme paluumatkaamme kohti San Sebastiánia ja rajaa. Tulomatkasta viisastuneina tankkasimme San Sebastiánin YPF:llä, Rajanylitys sujuikin jo rutiinilla. Sen jälkeen taas reipasta vauhtia Tulimaan pohjoisrantaan Punta Delgadaan, minne lautta El Fueguino tulikin juuri sopivasti. Vastarannalla kävimme vielä syömässä empanadat ja juomassa oluet lauttarannan pikku ravintolassa. Maailma hymyili taas. Juuri kun olin lähdössä, paikalle kipaisi eräs lautalla yli tulleista jalkamiehistä kysymään, sattuisinko menemään Punta Arenasin suuntaan. Kyllä satuin ja niin saimme paikallista matkaseuraa. Sehän on aina mukavaa. Maailmankuva laventuu keskusteluissa. Tuli mietittyä, että kyllä on eroa Buenos Airesin tiptop-pukeutuneella dandyllä ja Tulimaan reissussa rähjääntyneellä lammaspaimenella. Molemmat ovat argentiinalaisia, mutta heidän ominaisuuksiensa mittaamiseen tarvitaan aivan erilaiset mittapuut.

El Calafaten lentokenttä on eteläisen Argentiinan uusin. Kaupunki on entisen presidenttidynastian tukikohta, minne presidentin leski on investoinut pikku säästönsä. Hän on toki jo oikeudessa syytettynä noin kolmen miljardin suuruisesta valtion varojen kavalluksesta. Se on vain sadasosa siitä, mitä Venezuelan kopla on kupannut.

Avainsanat: , , , ,
One comment on “Tulimaassa tammikuussa
  1. Pasi Rintamäki sanoo:

    Valokuvia Tulimaasta lisätty 15.4.2018.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Viimeisin Radiomaailma (ilmestyy 9.4. alkavalla viikolla)

Sisällysluettelo: klikkaa kuvaa Kansi_RM_02-18

Tervetuloa radion rajattomaan maailmaan!

Ulkomaisien radioasemien signaaleja voi metsästää muutenkin kuin Internetin välityksellä. Oman erityispiirteensä asiaan tuo radiokelien vaikutus asematarjontaan. Melko vähällä vaivalla ja pienellä rahalla valinnanvaraa on satojen asemien verran. Näillä sivuilla kerrotaan tarkemmin eetterin tarjonnasta ja DX-harrastuksesta. Sivuille on myös kerätty linkkejä muihin aihetta sivuaviin Internetin palveluihin.

Liittymällä jäseneksi saat vuoden 2018 Radiomaailma-lehdet (6 numeroa). Lehden voi tilata myös ilman jäsenyyttä.

WRTH 2018: Hinta DX-Tarvikepalvelussa 40 euroa + 7 euron toimituskulu (yht. kaikille saman toimituksen tuotteille). Tilaukset myös sähköpostilla (klikkaa kuorta): DX-Tarvikepalvelu

Kansi_WRTH_2018

Tilaa saman tien Antenneilla aalloille -perusteos, josta on otettu uusi painos. Hinta DX-Tarvikepalvelussa 19,50 euroa + toimituskulut 7 euroa (koko toimitukselle). Voit tilata myös sähköpostilla (klikkaa kuorta): DX-Tarvikepalvelu

Sisällysluettelo: klikkaa kannen kuvaa alla!

kansi_aa_2016

Tuoreimmat aiheet

Yksi tapa harrastaa DX-kuuntelua

Oheisessa YouTube-videossa Jim Solatie (JMS) esittelee DX-kuuntelua RadioGaala2013 -ohjelmassa!

”Diksaaja harrastaa radion kuuntelemista”

Mika Mäkeläinen (MTM) Radio Suomen yövieraana: YLE:n yövieras

Kävijälaskuri

Flag Counter
Top