Kolumbuksen luut

Kuva: Santo Domingossa on Kristoffer Kolumbuksen patsas, jossa löytöretkeilijä näyttäytyy näin tarmokkaana ja määrätietoisena. Méxicon kaupungissa Meksikossa on samantapainen patsas Paseo de la Reforman varrella. Meksikolaiset eivät ihmeemmin Kolumbusta arvosta, joten patsaan kerrotaan esittävän Kolumbusta vinkkaamassa taksia.

Jyrki K. Talvitie

Kristoffer Kolumbuksen veli Bartolomeo perusti Hispaniolan saarelle Santo Domingo de Guzmánin kaupungin veli-Kristofferin toisen matkan jälkeen vuonna 1496. Kaupungin esiaste rakennettiin töyräälle Ozama-joen rannalle. Alkuvaiheet eivät olleet kovin kummoiset, mutta varhaisen perustamisajankohdan ansiosta Santo Domingo voi kehuskella vaikkapa Uuden Maailman ensimmäisellä kadulla, Calle Las Damasilla. Santo Domingoon pystytettiin myös Uuden Maailman ensimmäinen katedraali, sairaala. linnoitus ja luostari. Ei kuitenkaan välttämättä tässä järjestyksessä. Uuden Maailman vanhin edelleen toimiva yliopistokin on Santo Domingossa.

Silloinen Santo Domingo oli ensimmäinen vaatimaton todiste siitä, että espanjalaiset olivat saaneet jalansijan Amerikassa. Amerikaksi mannerta alettiin kutsua kuitenkin vasta myöhemmin. Kolumbushan luuli elämänsä loppuun asti tulleensa Intiaan.

Valloituksen edistyessä ja edettyä varsinaiselle Amerikan mantereelle muut alueet ajoivat tärkeysjärjestyksessä Santo Domingon ohi. Méxicosta, aikaisemmasta asteekkien Tenochtitlánista, tuli Uuden Espanjan rikkaan varakuningaskunnan pääkaupunki, jonka vallan alla oli koko Keski-Amerikan manner. Limasta tuli Perun vieläkin rikkaamman varakuningaskunnan pääkaupunki, mistä hallittiin koko Espanjan Etelä-Amerikkaa. Espanjan Amerikan taloudellinen painopiste siirtyi Karibianmeren saarilta uusiin varakuningaskuntiin. Sitä paitsi merirosvot ja Euroopan merivaltojen sotalaivastot häiritsivät espanjalaisten puuhaamia varallisuuden uusjakotoimenpiteitä, etten sanoisi alkuperäisväestön omaisuuden sosialisointeja, Karibianmerellä.

Kolumbuksen löytöretken 500-vuotismuiston yhteydessä Santo Domingoon rakennettiin massiivinen Kolumbuksen majakka, Faro a Colón.

Kun Amerikoissa vietettiin Kolumbuksen matkan 500-vuotisjuhlaa lokakuussa 1992, Dominikaanisessa tasavallassa juhlittiin uutta mahtavaa bunkkerimaista majakkarakennusta, joka oli rakennettu Santo Domingon vanhaa keskustaa vastapäätä Ozama-joen vastarannalle. Faro de Colón eli Kolumbuksen majakka pystytettiin Kolumbuksen urotyötä kunnioittamaan ja Santo Domingon erityisasemaa korostamaan.

Varmemmaksi vakuudeksi Santo Domingon katedraalissa sarkofagissa olleet Kolumbuksen luut, tai siis se osa niistä joka oli tuotu Santo Domingoon, siirrettiin majakkaan. Kolumbuksen kuoltua Espanjan Valladolidissa hänen luunsa olivat matkanneet vielä niin, että erilaisten vaiheiden jälkeen Espanjassa Sevillan katedraalin sarkofagissa on nykyään osa luista. Niistä otettu DNA-näyte vahvistaa luiden kuuluneen Kolumbuksen-sukuiselle henkilölle. Luut ovat käyneet myös Havannassa. Kolumbuksella oli vastustamaton vaellusvietti vielä kuoltuaankin.

Sevillan katedraali on Kolumbuksen sarkofagi, jonka luita von tutkittu ja verrattu niiden DNA:ta Kolumbuksen tunnettujen sukulaisten DNA:han. On voitu todeta, että luut ovat mitä ilmeisimmin Kolumbuksen.

Santo Domingon katedraalista löydettiin luita sisältänyt lyijylaatikko, jonka päällä oli Kolumbuksen nimi. Dominikaanit uskovat vankasti, että luut ovat Kolumbuksen. Niin vankasti etteivät ole sallineet niiden DNA:n tutkimista. Näin olisi toteutunut Kolumbuksen oma toivomus hautaamisesta Santo Domingoon. Mutta siis vain osittain. Oletan, että Kolumbus toivoi tulevansa haudatuksi yhtenä kokonaisuutena, vaikka mistä sitä tietää?

Sevillan katedraalissa on myös Kolumbuksen pojan Hernándo Colónin hauta. Siinä olevat luut ovat olleet tarpeen DNA-vertailuaineiston saamiseksi.

Kolumbuksen henki kuitenkin leijailee vielä Santo Domingon vanhassa kaupungissa, joka oli jo kauniisti entisöity, kun kävin siellä vuonna 1988. Kaupungin ydinkeskustan ehostamistoimet 500-vuotisjuhlaa varten olivat silloin vielä käynnissä.

Santo Domingon nimellä on historiallista kaikua, aivan Amerikan löytämisen alkuvaiheista asti. Siksi olikin aivan erityistä rienausta, kun Dominikaanisen tasavallan vuonna 1930 valtaan noussut diktaattori Rafael Trujillo (1891—1961)  muutti pääkaupungin nimeksi ja itsensä ylistykseksi Ciudad Trujillon. Sellaista egosentristä röyhkeyttä ei muistamani mukaan ole osoittanut yksikään toinen latinalaisamerikkalainen diktaattori. Ei edes Paraguayn Alfredo Stroessner kehdannut antaa pääkaupungille omaa nimeään, vaikka Stroessnerin nimi muutoin alkoi esiintyä Paraguayn maantieteessä monin paikoin, ja Stroessner roikkui vallan kahvassa vielä Trujilloa pitempään. Ei myöskään Somoza ryhtynyt siihen, vaikka hänen pääkaupunkinsa ei ollut vielä edes sadan vuoden ikäinen.

Tällainen postimerkki oli tuohon aikaan aivan tavanomainen eikä herättänyt mitään suuria tunteita.

Taitaapa Ciudad Trujillon uudelleennimeämisakti olla maailmanhistoriassa ainutlaatuinen tapaus, ottaen huomioon myös sen, että nimen antoi silloin vielä elävä yksinvaltias itse.

Tosin Rafael Trujillo olisi kyllä voinut halutessaan keksiä hätäpäissään sellaisen tekosyyn, että Ciudad Trujillo tarkoittaakin espanjalaista Trujillon kaupunkia, jonka kaimoja on monessa lattarimaassa. Dominikaanisen tasavallan lisäksi ainakin Hondurasissa, Venezuelassa ja Perussa. En tiedä keksikö. Tuskinpa sillä hänellä oli ylitsepääsemätön vimma nostaa itsensä jumalan asemaan.

Nimi palautettiin entiselleen oitis, kun generalísimo Trujillo oli raivattu tästä maailmasta. Satun muistamaan sen päivämäärän erityisen hyvin, sillä seuraavana päivänä 31.5.1961 pääsin ylioppilaaksi, Tapahtumilla ei ole mitään muuta yhteyttä.

Kun puhutaan Hispaniolan saaren nimestä, on välttämättä mainittava Quisqueya. Se on muinaisten tainojen saarestaan käyttämä nimi. Tänä päivänä sillä voidaan tarkoittaa monta eri asiaa. Se voi olla Hispaniola, se voi olla Dominikaaninen tasavalta, se voi olla dominikaani (siis jommankumman asukas) tai se voi olla eräs tietty orkideasuku, jota tavataan lähinnä juuri Hispaniolan saarella.

Dominikaaninen tasavalta oli siihen asti ollut suosittu vallasta syöstyjen diktaattoreiden eläköitymispaikka. Siellä elivät lokoisasti Venezuelan Marcos Pérez Jiménez, Kuuban Fulgencio Batista ja Argentiinan Juan Domingo Perón.

Ehdin DX-kuuntelijana monet kerrat kuunnella La Voz Dominicanaa, joka kuulutti lähettävänsä ohjelmaansa Ciudad Trujillosta. Asema kuului varsin hyvin 49 metrin alueella taajuudella 5970 kHz. Dominikaanisesta tasavallasta kuului lyhyillä aalloilla monia muitakin asemia, kuten Radio Caribe, mutta valtiollinen La Voz Dominicana oli tavallisin. 60-luvulta alkaen myös moni keskiaaltodominikaani tuli kuuluville. Radioasemien sijainti meren äärellä teki radioaaltojen etenemisen Suomen suuntaan varsin helpoksi.

Valitettavasti silloinen espanjan kielen taitoni ei riittänyt ymmärtämään kaikkea sitä imartelun imelyyttä, jonka dominikaaniparat joutuivat sietämään ja vuodattamaan oman Isä Aurinkoisensa alttarille La Voz Dominicanan ohjelmissa. Kaiken muun pahan lisäksi moni dominikaani alkoi hiljalleen uskoa tuohon propagandaan.

Nykyisin Santo Domingo on yli kahden miljoonan asukkaan metropoli, ja Dominikaaninen tasavalta on Karibian alueen taloudellinen moottori, joka on mukana myös Keski-Amerikan parlamentin Parlacenin toiminnassa. Talouselämää vauhdittaa ennen muuta Dominikaanisen tasavallan matkailuteollisuus, joka vetää turisteja niin Pohjois-Amerikasta kuin Euroopasta varsinkin maan itä- ja pohjoisrannikolle. Tavallaan Dominikaaninen tasavalta alkoi matkailupalveluillaan täyttää Kuuban vallankumouksen markkinoille jättämää aukkoa, kilpailijanaan lähinnä Meksikon Cancún joka kuitenkin perustettiin vasta 1974.

Dominikaanisen tasavallan siirtomaa-ajan historia poikkeaa suuresti muiden Espanjan valloittamien alueiden historiasta. Hispaniolan, ”Pikku Espanjan”, saari oli nimensä mukaisesti alun perin mitä espanjalaisin. Saarta asuttanut taino-kansa joutui vähitellen vetäytymään espanjalaisten tieltä ja käytännössä hävisi sukupuuttoon 1800-luvulla. Kolme vuosisataa espanjalaisten valloituksen jälkeen, Ranskan vallankumoussotien jälkimainingeissa, ranskalaiset ottivat saaren haltuunsa, ja siitä ruvettiin käyttämään ranskankielistä nimeä Saint Domingue, suora käännös siis espanjalaisten saaren pääkaupungista käyttämästä nimestä.

Haitissan Hispaniolan saaren länsiosassa, mustat orjat olivat tehneet kapinan ja ottaneet Haitin haltuunsa taitavien johtajiensa Toussaint l’Ouverturen ja Jean Jacques Dessalines’in johdolla. Lopulta he pitivät hallussaan koko saarta ja siis valtansa alla myös sen espanjalaisperäistä väestöä. Hurjistuneet mustat pitivät Ranskan lähettämää siirtoarmeijaa pilkkanaan, kunnes siirtomaaisännät saivat Toussaint l’Ouverturen vangittua ja toimitettua parempaan säilöön Ranskaan. Vähemmistöksi saarelle jääneet espanjalaisperäiset ”valkoiset” saivat ikuisen kammon mustia voodoo-haitilaisia kohtaan. Vastakkainasettelu ja epäluulo, syrjinnästä puhumattakaan, eivät ole vieläkään ohi.

Tilanne Hispaniolan saarella oli pitkään niin epävakaa, että itsenäistä Dominikaanista tasavaltaa ei nähty ennen vuotta 1844. Siis vasta yli kaksi vuosikymmentä sen jälkeen, kun muut Espanjan siirtomaat olivat melkein kaikki jo itsenäistyneet. Espanjan hallussa pysyivät vielä sen jälkeenkin Kuuba Hispaniolan länsinaapurissa ja Puerto Rico itänaapurissa. ”Dominikaanisen” tasavallan nimi on johdettu vanhan Santo Domingon nimestä.

Dominikaanisen tasavallan myöhemmässä historiassa on Yhdysvaltain miehityskausia, Viimeisin pohjoisen naapurin maihinnousu koettiin vuonna 1965 presidentti Lyndon B. Johnsonin aikana. Kuuban silloin vielä tuore vallankumous oli herkistänyt epäluuloisuuden huippuunsa Yhdysvalloissa, eikä uutta Castroa suurin surminkaan kaivattu niin lähelle omia rantoja. Castrokin oli jo ehtinyt lähettää jo keväällä 1960 omat miehensä yrittämään Trujillon kukistamista. Kuubalaisten maihinnousu päättyi yhtä surkeasti kuin Sikojenlahden maihinnousu yhdysvaltalaisilta Kuubassa vuotta myöhemmin. Trujillon rautainen ote piti vielä pintansa.

Dominikaanisen tasavallan sisäpoliittinen tilanne Yhdysvaltain maihinnousun aikaan oli vielä suoraa seurausta maata 31 vuotta yksinvaltaisesti hallinneen Trujillon eliminoimisen jälkeensä jättämästä valtatyhjiöstä, sisäisestä valtataistelusta ja yleisestä epävakaudesta.

Rafael Leónidas Trujillo Molina oli ollut kansalliskaartin komentaja, kun silloinen, Yhdysvaltain tuella aikanaan valittu presidentti Horacio Vásquez vuonna 1930 kukistettiin vallankaappauksessa. Trujillolla oli näppinsä pelissä. Seuranneissa vaaleissa hän järjesti itsensä presidentiksi. Sen jälkeen hänellä oli käsissään vankkumaton valta keskeytymättä 31 vuotta. Presidentin viran hän tosin luovutti välillä apureilleen. Siihenkin aikaan varma tapa saada Yhdysvaltain tuki oli julistautua antikommunistiksi. Trujillo oli epäilemättä fasisti ja siis antikommunisti, mutta hienoja aatteita enemmän häntä kiinnostivat valta ja henkilökohtainen rikastuminen. Hän ihaili kyllä Benito Mussolinia ja Francisco Francoa, mutta ei hänellä ollut mitään merkittävää poliittista savuverhoa. jonka peitossa hän olisi pyrkinyt valtaan. Hän otti vallan ja päätti ryhtyä suoraan jumalaksi.

Jumalaa hänestä ei koskaan tullut, mutta kylläkin poikkeuksellisen julma ja häikäilemätön pikku-Stalin.

”Tässä kodissa Trujillo on kansallinen symboli”. Diktatuurissa tarvitaan tällaisiakin lappusia, joilla haluttiin julistaa kannatusta yksinvaltiaalle. Jos lappusta ei ollut ovessa, se oli suorastaan kutsu salaiselle poliisille.

Haitilaiset olivat jo alusta lähtien paha rikka Trujillon silmissä. Siitä huolimatta että Trujillolla itselläänkin oli äidin puolelta vahvasti haitilaisverta suonissaan. Toki köyhät haitilaiset tulivat rajan takaa naapurimaahan ja asettuivat omin lupinensa asumaan, minne sattuivat. Varmasti he veivät myös dominikaaneilta työpaikkoja alhaisilla palkoillaan. Oli miten oli, haitilaisongelmaan Trujillo puuttui antamalla käskyn tappaa heidät, Niinpä vuonna 1937 toteutettiin El Corte eli ”leikkaus”. Vähintään kymmenen tuhatta, mahdollisesti jopa kolmekymmentä tuhatta haitilaista murhattiin, tyypillisesti machete-vesurilla.

Aivan kuten Adolf Hitler projisioi Saksan ongelmat juutalaisten viaksi, kuten myös teki Stalin Neuvostoliitossa, Trujillo keksi kohdistaa haitilaisiin kansakunnan keskitetyn vihan. Vaikka Trujillo ei ollut vähääkään uskonnollinen, hän pyrki esiintymään myös katolilaisuuden jalona ritarina uhkaavia haitilaisia voodoon harjoittajia vastaan.

Aikanaan 1950-luvulla paavi Pius XII palkitsi Trujillon Vatikaanin korkealla kunniamerkillä siunaten siten diktaattorin omia kansalaisiaan vastaan harjoittaman hirmuhallinnon. Vasta vähän ennen Trujillon surmannutta attentaattia Vatikaanin ja jumal-Trujillon välit olivat ajautuneet törmäyskurssille, kun Trujillo alkoi ahdistella maassaan toimivia katolisia piispoja, joista yksi sattui vielä olemaan yhdysvaltalaista syntyperää.

El Salvadorin omituinen presidentti 1930-luvulla, kenraali Maximiliano Hernández Martínez.

Haitilaisiin kohdistettu ”Endlösung” muistuttaa suuresti myös El Salvadorissa toteutettua intiaaniongelman ”ratkaisua”. Siellä kenraali Maximiliano Hernández Martínez eli El Brujo, siis ”poppamies”, antoi käskyn Sonsonaten seudulla vuonna 1932 syntyneen intiaanikapinan kukistamisesta siten, että kaikki kiinni saadut intiaanit tapetaan. Sen jälkeen kun kymmeniä tuhansia oli tapettu, El Salvadorilla ei enää ollut intiaaniongelmaa! Kukaan ei tiedä tarkkaan, kuinka monta kymmentä tuhatta tapettiin. Samalla menetelmällä lakkasi Argentiinassa intiaaniongelma 1800-luvulla.

Trujillon suvun tarina muistuttaa paljon Somozan suvun tarinaa Nicaraguassa. Somozat tosin onnistuivat pysymään vallassa vielä paljon pitempään. Myös Trujillo omisti lopulta lähes kaikki merkittävät liikeyritykset maassaan. Vallan hän otti käsiinsä ja piti itsellään säälimättömällä terrorilla. Poliittiset vastustajat raivattiin tieltä, kun tarvetta ilmeni. Ja sitä kyllä ilmeni. Kun tällainen ”vihollinen” tapettiin, se ei riittänyt. Seuraksi tapettiin tavallisesti myös riittävä määrä syntipukin sukulaisia varoittaviksi esimerkeiksi. Se hillitsi haluja asettua Trujillon tielle poikkiteloin.

Rafael Trujillo, kutsumanimiltään El Genio, ”nero” ja El Chivo, ”vuohi, pukki”, ei ainoastaan antanut maansa pääkaupungille omaa nimeään, vaan myös saaren korkein vuorenhuippu Pico Duarte ristittiin uudelleen Pico Trujilloksi. Trujillon patsaita pystytettiin ympäri maata kuin konsanaan Leninin patsaita muinaisessa Neuvostoliitossa. Hänen ympärilleen rakennettiinkin henkilökultti, jossa oli samoja piirteitä kuin myöhemmissä Romanian Nicolae Ceauçescun ja Pohjois-Korean Kimien henkilöpalvonnoissa. Ajanlaskukin tapahtui ”Trujillon aikakauden”, Era de Trujillon, puitteissa.

Kun lukee Trujillon kultin ilmenemismuodoista, jää ihmettelemään, kuinka tervejärkiset ihmiset voidaan saada johdatelluiksi niin irvokkaisiin palvontamenoihin vakavalla naamalla. Samahan koskee Leniniä. Tai Stalinia. Tai Venezuelan Hugo Chávezia. Jopa koulujen aamurukoukset osoitettiin Trujillolle. Mutta — niin kuin hyvin tiedämme — Ceauçescunkin teloittamisesta on vain neljännesvuosisata. Pohjois-Koreassa sama meno on jatkunut jo kuusi vuosikymmentä eikä loppua ole näkyvissä. Vielä.

Pikavauhtia kenraaliksi. Lopulta myös generalissimukseksi. Niitä oli tuolloin vain Stalin Neuvostoliitossa, Franco Espanjassa ja taisipa olla Tsiangkaisek Taiwanilla.

Historiahan opettaa varmuudella vain yhden asian: että ihminen ei ole oppinut historiasta.

1950- ja 60-lukujen taitteessa Trujillo oli sekaantunut Venezuelan presidenttiä Rómulo Betancourtia vastaan tehtyyn murhayritykseen, joka epäonnistui.

Kun Trujillon vastustajat suunnittelivat attentaatin vanhan generalísimon saattamiseksi pois päiviltä, Yhdysvallat katsoi muualle. Amerikan valtioiden järjestö OAS oli jo sulkenut Dominikaanisen tasavallan toimintansa ulkopuolelle, ja useimmat ulkovaltojen suurlähettiläät poistuneet ”Ciudad Trujillosta”. Maa oli lisäksi Yhdysvaltojen kauppasaarrossa. Trujillolta rupesivat rahatkin käymään vähiin.

Trujillon hillitön vallankäyttö ja yhtä hillitön yksityiselämä, jossa perheen panostusta lisäsi maailman tunnetuimpiin playboy-tyyppeihin kuulunut poika-Rafael, Ramfis. Ramfis oli nimitetty maan armeijan everstiksi virallisessa tilaisuudessa jo 7-vuotiaana ja toisella kymmenellä ollessaan kenraaliksi! Hänen parhaita kavereitaan oli toinen maailmalla laajalti tunnettu playboy Porfirio Rubirosa, hänkin dominikaani. Heidän aikaansaannoksistaan, etenkin yhdysvaltalaisten elokuvatähtösten kaatamisista sänkyyn, saatiin lukea skandaalilehdistössä jatkuvalla syötöllä.

Kaksi diktaattoria: Dominikaanisen tasavallan Rafael Trujillo ja Nicaraguan Anastasio Somoza. Molemmat nousivat valtaan 1930-luvulla. Kumpikin murhattiin aikanaan.

Dominikaanisen tasavallan maine oli pohjamudissa, ja jopa lähes kaiken jo kokeneet maanosan muut valtiaat totesivat mittansa olevan täynnä. Rafael Trujillolle käännettiin selkä. Maabrandi oli heikoissa kantimissa.

Hänen eräät henkivartijansa hoitivat lopulta asian ytimen eli varsinaisen tappamisen. Trujillon vastustajia löytyi kyllä yhtä hyvin maan demokraattisista aineksista kuin maan rikkaista, jotka olivat kaikki saaneet tarpeekseen Trujillon suuren perheen kaikkialle ulottuneesta etuoikeutetusta asemasta, vallanhimosta ja kyltymättömästä rahanhimosta.

Kävi vain niin, että itse tappaminen olikin helpoin osa suunnitelmaa, vaikka sitä oli aluksi pidetty vaikeimpana. Puolustusvoimain komentajan piti olla kaappaajien keihäänkärkenä, mutta hän jänisti, vaikka Trujillo oli jo surmattu. Epäröinti ja hidastelu veivät salaliitolta koko jatkavuusvoiman. Poika-Ramfis ehti palata Ranskasta elostelumatkaltaan ottamaan komennon. Yksi toisensa jälkeen salaliittolaiset joutuivat kiinni ja kidutetuiksi mitä julmimmilla tavoilla. Sehän oli isä-Trujillon erikoisalaa, mutta se oli istutettu kurinpitomallina koko järjestelmään, ja trujillolaisethan olivat edelleen vallassa, vaikka ”Nero” oli jo surmattu. Opitut tavat vaikuttivat vielä pitkään.

Isä-Rafael Trujillon lukuisat sukulaiset poistuivat maasta sitä mukaa, kun saivat kohtuullisen määrän rahaa mukaansa.  Leskellä kävi tarinan mukaan sikäli huono tuuri, että hän talletti suuren osan rahoistaan sveitsiläiseen pankkiin, mutta unohti kertoa tilinumeron jälkeläisilleen ennen kuolemaansa. Kohtalo rankaisee joskus julmasti.

Perulainen Nobel-kirjailija Mario Vargas Llosa on kirjoittanut loistavan kuvauksen Trujillon ajasta. Kirjan suomenkielinen nimi on Vuohen juhla (La fiesta del chivo). Sen on kääntänyt taitavasti suomeksi Sulamit Hirvas.

Dominikaanisen tasavallan pitkäaikainen presidentti Joaquín Balaguer.

Pysyvä ihme oli, että Trujillojen vuosien takainen luottomies, silloinen presidentti Joaquín Balaguer (1906—2002), joka oli värittömänä byrokraattina ja harmaana eminenssinä seissyt Trujillon varjossa aina vuodesta 1930 asti, säilyi virassaan. Eikä vain hetken, vaan ensin vuoden 1962 vallankaappaukseen asti. Yhdysvaltain joukkojen miehityksen jälkeenkin hänet valittiin niin monta kertaa presidentiksi, että hän oli mukana vielä vuoden 2000 vaaleissa pyrkien presidentiksi jo kahdeksatta kertaa. vaikka oli 93-vuotias ja täysin sokea. Vuoden 1994 vaalit olivat olleet niin vilpilliset, että kansainvälinen painostus sai Balaguerin poistumaan presidentin pallilta jo kaksi vuotta myöhemmin, mutta se ei sentään merkinnyt poistumista politiikan parketeilta. Vasta kesällä 2002 hän lähti Dominikaanisen tasavallan poliittiselta näyttämöltä 95-vuotiaana. Sekin tapahtui kuolemalla sydänkohtaukseen.

Trujillista Balagueria jos ketään voidaan kutsua latinalaisamerikkalaiseen tapaan corchoksi eli ”korkiksi”, sillä mikään muu kuin kuolema ei saanut häntä pysymään poissa politiikasta. Hän nousi yhä uudelleen ja uudelleen pinnalle.  Ottaen huomioon Trujillon valtakauden sorron, julmuudet ja kaikkialle levinneen korruption tuntuu käsittämättömältä, että Balaguer onnistui trujillolaisesta menneisyydestään huolimatta pitämään itsensä uskottavana politiikantekijänä kuudella eri vuosikymmenellä! Jopa Paavo Väyrynen häviää hänelle julkisen poliittisen uran pituudessa. Ja sitä ennen Balaguer oli palvellut Trujilloa taustalla kulisseissa jo kolme vuosikymmentä!

Balaguer ei kyllä loppuaikoinaan oikein enää elänyt tätä päivää. Näin videokasetin Meksikon Monterreyssä pidetystä vuoden 1991 Cumbresta eli Latinalaisen Amerikan maiden johtajien huippukokouksesta. Vaikutti siltä, että Balaguer kuvitteli olevansa matkailuväen kokouksessa, sillä hänen puheensa käsitteli sitä, kuinka ihana matkailukohde Dominikaaninen tasavalta on. Siinä huippukokouksessa muuten koettiin sekin, että kun kunkin valtionpäämiehen puheen enimmäiskestoksi oli annettu seitsemän minuuttia, Kuuban Fidel Castro puhui vain seitsemän minuuttia. Sellaista ihmettä ei ole nähty sitä ennen eikä sen jälkeen.

Sinänsä tuo matkailuagitaatiopuhe kyllä kuvasti hyvin Balaguerin ajatusmaailmaa. Hän ei milloinkaan sitoutunut mihinkään kiinteään poliittiseen ohjelmaan. Hän saavutti vallan kahvan värittömyydellään ja sitoutumattomuudellaan, jotka ominaisuudet eivät synnyttäneet riittävästi vastustusta millään taholla. Tällaisellekin poliitikolle lattareilla on oiva kuvaus. Balaguer kulki ”sadetakki päällä”. Politiikan tuulet ja tuiverrukset ja niiden muutokset eivät häntä kastelleet. Hän oli kuin Peter Sellers viimeisessä elokuvassaan, Hal Ashbyn ohjaamassa ”Tervetuloa Mr. Chance” (Being there).

Joaquín Balaguerin ensimmäinen presidenttikausi päättyi siihen, että sosialisti Juan Bosch (1909—2001) valittiin vuoden 1963 vaaleissa presidentiksi, missä virassa hän pysyi peräti 7 kuukautta, koska hän oli kenraalien (ja niitä tasavallassa riitti!) mielestä kommunisti, koska oli ryhtynyt puuhaamaan yhteiskunnallisia ja taloudellisia uudistuksia. Niinpä kenraalit ja everstit kaappasivat vallan. Yritykset palauttaa Bosch uudelleen valtaan johtivat sisällissotaan, mikä johti Yhdysvaltain maihinnousuun. Silloisen presidentin Lyndon B. Johnsonin päivät kuluivat aivan riittävästi Vietnamin sodan syövereissä, joten tällä kertaa maihinnousulla ei ollut ensi sijassa lihasten pullistelun tavoitetta. Fidel Castron vaikutus sen sijaan oli varoittavana esimerkkinä mielessä.

Vuonna 1966 Bosch hävisi vaalit, kuten hävisi myös 1978, 1982, 1986, 1990 ja 1994. Mutta hänellehän olikin vastassaan useimmiten ”epäpoliittinen” korkki Joaquín Balaguer! Bosch kuoli ennen Balagueria.

Haluanpa tähänkin kertoa, mitä tuo vanha kunnon ”Maapallo”-kirja kertoi vuonna 1926 Dominikaanisesta tasavallasta. Kertojana on J.E. Rosberg (1864—1932), Suomen ensimmäinen maantieteen professori:

Vasta 1821 Republica Dominicana julistautui riippumattomaksi, mutta joutui kohta Haitin tasavallan valtoihin. V. 1843 se taasen vapautui. Valkoihoisia ei ole koskaan hävitetty sukupuuttoon tästä maasta, mistä seurauksena on, että hallitsevana väestönä ovat mulatit. Luokkaero neekerien ja valkoisten välillä ei ole siellä koskaan ollut niin suuri kuin saaren länsiosissa.

Tämäkin tasavalta on saanut paljon kärsiä vallankumouksista ja muista levottomuuksista.

Huolimatta maan suhteellisen suuresta karuudesta ovat sokerivainiot paikoittain valtavan laajat. Nykyään koetetaan kuitenkin tupakan, pumpulin ja banaanien viljelyksellä saada parempia tuloja. Kuivilla rinnemailla pidetään suuria nautakarjalaumoja, ja vuodat ovatkin tärkeitä vientitavaroita.

Suurenmoista taloudellista kukoistusta ennustavat kuitenkin rikkaat vuorisuolakerrokset sekä maan petroliaarteet, joita on keksitty. Myöskin kivihiiltä ja hopeaa on löydetty. Ameriikkalaiset ovat kuitenkin varuillaan ottaakseen haltuunsa tämänkin pienen valtion rikkaudet, kunhan tilaisuutta siihen sattuu. Sen jälkeen kun ameriikkalaiset ovat alkaneet pitää silmällä tämän tasavallan oloja, ovat vallankumoukset ja muut revolverinäytelmät käyneet harvinaisemmiksi. Hyvinvointi on alkanut kasvaa, kulkuneuvot parantua ja yleinen varmuus yhä enemmän vakiintua. Ameriikkalaiset ovat jo ottaneet valtion raha-asiat silmälläpitonsa alaisiksi, eivätkä he suvaitse rauhattomuuksia, jotka niitä huonontaisivat.

Santo Domingo niminen pääkaupunki on kallion pengermällä meren rannalla. Mereltä katsoen se on varsin miellyttävän näköinen paikka vanhoine linnoituksineen ja espanjalaistyylisine, tasakattoisine taloineen, jotka ovat puoleksi peittyneet rehevän kasviston alle. Kaupungin sisäosissa ei kuitenkaan ole paljon kiittelemistä. Mitä suurin siivottomuus vallitsee kaikkialla kaduilla. Tuolla ja täällä nähdään siellä hautaamattomia eläinten raatoja. Santo Domingo on vanhin eurooppalaisten Amerikkaan rakentamista kaupungeista, senhän perusti itse Kolumbus vuonna 1498.

Kaikki tämä edellä kirjoitettu oli mielessäni, kun laskeuduin PanAmin lennolla Miamista Port-au-Princen kautta Santo Domingoon. Oli maaliskuu vuonna 1988. Olin vienyt Meksikoon ja Guatemalaan suomalaisen matkailijaryhmän tutustumaan Mayamaan ihmeisiin. Oman paluumatkani päätin tehdä Dominikaanisen tasavallan kautta. Siinä vaiheessa minulla oli Dominikaanisen tasavallan lisäksi vielä kaksi muuta Latinalaisen Amerikan maata käymättä: Uruguay ja Kuuba.

Haitin ylilennolta mennen ja tullen muistan laajat alueet, joilta metsä oli hakattu sileäksi. Samoin muistan elävästi monet haitilaiset kuvankauniit kaunottaret, jotka poistuivat lentokoneesta välilaskulla Port-au-Princessä. Silmä lepäsi heissä. Kun välilaskulla ei päässyt pois koneesta eikä ollut muuta tekemistä, oli pakko katsoa poistuvia matkustajia. Piti siis seurailla haitittaria.

Santo Domingon lentoasema ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta. Matka taksilla Santo Domingoon rantakadun varrella olevaan El Embajador-hotelliin sujui nopeasti ja vaivatta. Huomiota kiinnitti vain havaitsemani yleinen roskaisuus. Maanteiden varret olivat tulvillaan kaikkea mahdollista roskaa; paperia, kartonkia, lasipulloja, muovipulloja, muovikasseja ja vaikka mitä vielä. Kuolleita eläimiä en juurikaan muista nähneeni, ehkä sentään jonkin koiran raadon kyllä. On kumma, miten Latinalaisen Amerikan maissa roskaamiskulttuuri on niin vaihteleva. Guatemala esimerkiksi ei ole millään muotoa pahinta lajia, mutta sen piskuinen naapuri Belize on putipuhdas verrattuna Guatemalaan, Guatemalan eteläinen naapuri El Salvador on taas pahinta lajia. Samoin on paikoitellen Argentiina, vaikka sitä pidetään sivistyneimmästä päästä olevana maana. Sen naapurimaa Uruguay on taas vähiten roskaavasta päästä.

Päätin lähteä perehtymään Santo Domingoon. Marssin hotellin edessä olevalle taksitolpalle ja pyysin tarjouksen koko päivän ajelusta, itse asiassa kahdesta koko päivän matkasta. Sillä tavalla tutustuin herra Rey’hin. Hän oli ulkonäöltään samanlainen mulatti kuin useimmat muutkin dominikaanit, miellyttävästi käyttäytyvä ja varsin tietorikas, Hänen espanjansa kuulosti hauskalta. En ensin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta vähitellen havaitsin, että hänen suussaan kaikki ärrät muuttuivat älliksi. Esimerkiksi  General Trujillo oli ”henelal tluhiijo”. Minun piti oikein vilkaista, oliko hän kiinalainen vai ei. Mutta sitten havaitsin, että niin puhui moni muukin dominikaani. Ei se haitannut ollenkaan, päinvastoin, tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme.

Ensimmäiseksi ajoimme katsomaan katedraalia ja Kolumbuksen luita. Jälkimmäisiä emme nähneet, sarkofagin vain, Katedraali oli mielestäni varsin tavanomainen, Meksikon ja Perun kymmenien ja kymmenien katedraalien jälkeen en oikein enää jaksanut innostua kirkoista, mutta tietoisuus siitä, että Kolumbuksen luut ovat tuossa sarkofagissa, kyllä pani taas mielikuvituksen liikkeelle. Olinhan paikalla, mistä Amerikan valloitus oikeastaan alkoi. Se ei ollut turha paikka se. Historian siivet havisivat taas.

Kolumbuksen talo, Casa del Cordón, oli hyvässä kunnossa. Pienen torin laidalla näköetäisyydellä Ozama-joelta on myös pojan Diego Colónin rakennuttama palatsi El Alcázar, joka edustaa oman aikansa ylellisintä asumista. Ajatukseni liikkuivat Kolumbuksen vaiheissa, hänen vimmaisessa innossaan lähteä meren yli länteen ja hänen pakkomielteisessä kuvitelmassaan, että oli saapunut Intiaan. Tavallaan hän oli kuin lapsi, joka oli päässyt lelukauppaan. Kiinnostavaa ja haluttavaa oli joka puolella. Kaikkea piti päästä koskettamaan. Mutta mikään ei tyydyttänyt, aina oli jotakin kiinnostavampaa edempänä.

Kolumbuksen pojan Hernánin entinen talo Santo Domingon nykyisen vanhankaupungin ytimessä.

Saarelaiset havaitsivat pian, että kummalliset ja uhkaavasti käyttäytyneet muukalaiset olivat eniten kiinnostuneita painavasta keltaisesta metallista, jota heillä itsellään oli koruissaan. Aika nopeasti monet huomasivat myös, että nopein tapa päästä heistä eroon oli kertoa, että tuota kiihottavaa metallia oli juuri tuolla horisontin takana. Näköetäisyyden ulkopuolella. Sinne espanjalaiset häipyivätkin ennemmin tai myöhemmin, eikä moni heistä palannut.

Kolumbus oli tehnyt tehtävänsä, kun hän oli avannut tietoisuuden ikkunan länteen. Kukaan ei voinut kiistää, etteikö siellä ollut jotakin, joka ylitti mielikuvituksen rajat. Seuranneet vuosisadat osoittivat, että Kolumbus oli oikeassa. Hänen löydöstään hyötyivät muut, ei Kolumbus itse.

Kolumbus kuoli melkein unohdettuna, väheksyttynä ja hylättynä. Mutta hän oli historiallisen tehtävänsä tehnyt, hänen nimensä tuli säilymään kaikkien tietoisuudessa niin pitkälle kuin ajatella saattaa. Kolumbus ei ollut valloittaja ja hän oli surkea hallintomies. Hänestä ei olisi ollut löytämiensä alueiden hallitsijaksi. Mutta kohtalo oli hänelle sittenkin armollinen. Hän oli valtamerten suuramiraali, joka oli tehnyt siihenastisen ihmiskunnan suurimman löydön. Sitä urotekoa ei kukaan jälkiviisastelija voinut häneltä viedä.

Santo Domingossa on muistopatsas myös Francisco Billinille, joka on Kolumbuksen luiden löytäjä.

Viisi sataa vuotta myöhemmin tätä tapahtumaa juhlittiin mahtipontisesti kaikkialla Amerikan mantereella ja monin paikoin Euroopassa, varsinkin Espanjassa. Samassa yhteydessä eräät ryppyotsaiset ”ajattelijat” yrittivät vähätellä juhlinnan aihetta. Perusteena oli, että juhlimalla Kolumbuksen tekoa olisi muka samalla hyväksytty kaikki Amerikan alkuperäiskansoihin kohdistuneet julmuudet ja vääryydet, joista ei Herra paratkoon ole puutetta. Tässä oli perustavaa laatua oleva logiikkavirhe.

Täysin riippumatta siitä, oliko Kolumbus Amerikan löytäjä vai ei, hänen purjehdusmatkansa toi Amerikan olemassaolon Euroopan tietoisuuteen kertaheitolla ja peruuttamattomasti. Siinä on hänen maailmanhistoriallinen saavutuksensa. Sitä kyllä oli syytäkin juhlia.

Tänä päivänä tiedämme, että viikingit kävivät Amerikassa jo viisi sataa vuotta ennen Kolumbusta. Heidän matkoistaan ja oleskelustaan ”Viinimaassa” ei kuitenkaan jäänyt mitään pysyvää jälkeä heidän kohtaamiensa alkuperäiskansojen elämään tai kulttuuriin. Heidän matkansa eivät myöskään tuoneet Amerikan olemassaoloa sen aikaisen Euroopan pysyvään tietoisuuteen. Niin ollen viikinkien matkoilla ei ollut maailmanhistoriallista merkitystä, kuten ei ollut myöskään eurooppalaisilla kalastajilla, jotka mahdollisesti olivat käyneet Newfoundlandin kalaisilla vesillä pyyntimatkoillaan ja jotka olivat pysyneet visusti hiljaa kalaisista apajistaan. Irlantilaisten munkkien matkoista länteen, jos niitä ylipäänsä tapahtui, ei kannata puhua edes senkään vertaa.

Kolumbuksen kontolle on aivan turhaa tai kohtuutonta kaataa sitä syyllisyyden taakkaa, joka kuuluu niille aikalaisille ja myöhemmille sukupolville, jotka kohtelivat Amerikan alkuperäiskansoja aina 20:nnelle vuosisadalle asti epäinhimillisesti, raa’asti ja sivistymättömästi. Euroopan mailla on siinä suuri kollektiivinen syyllisyysvelka, mutta ihmisoikeuksien loukkauksia jatkoivat sittemmin myös itsenäistyneet Amerikan maat ihan itsekin ilman poikkeuksia. Maanosanlaajuinen kansanmurha on tosiasia, jota voidaan yrittää selittää, mutta oikeutusta sille ei ole mitään mittapuuta käyttäen. Silti on hurskastelua kuvitella, että se olisi ollut jollakin silloin tunnetulla tavalla estettävissä. Historian kulku vain on välillä käsittämättömän julmaa.

Amerikan löytöä ei voitu estää, eikä sen löytäjää valikoida etukäteen. Ennemmin tai myöhemmin löytö oli tapahtuva.

Santo Domingossa Kolumbuksen patsaan jalustan intiaanihahmo, joka kirjoittaa viestiä Kristoffer Kolumbukselle. Valittamista olisi ollut paljonkin.