Hurjat panamalaiskelit ja lisää Cuna-intiaaneista
Kuva: Tyttö San Blasilta.
Jyrki K. Talvitie.
Minun DX-urani hurjimmat keskiaaltokelit osuivat vuoden 1964 syksylle, auringonpilkkuminimin aikoihin. Silloin oli etelä-Suomessakin mahtavia jenkkikelejä, lattarikeleistä puhumattakaan. DX-peditioneista ei ollut vielä tietoakaan. Kannaksen keskiamerikkalaiset olivat silloin vielä huippuharvinaisia keskiaalloilla. Joulunpyhinä kuulin – ensimmäisenä Suomessa – jopa keskiaaltomeksikolaisen, XEW 900:n, joka feidaili vuorotellen venezuelalaisen Radio Aeropuerton ja muistaakseni jonkin dominikaanin kanssa. Hupaisaa näin jälkikäteen on, että silloin en vielä kuvitellutkaan, että Meksikosta tulisi minulle vuosikymmen myöhemmin melkein toinen kotimaa, jossa olen sittemmin käynyt viitisenkymmentä kertaa.
Mutta Panamastahan piti puhua. Niinpä niin. XEW oli tuiki harvinainen, mutta se paahtoi sentään satakilowattisella myllyllä. Panamassa ei sellaisia ollut ainoatakaan.
Panamasta oli Ruotsissa kuultu lähinnä vain Radio Atlántico 1310 ja Radio Reforma 1315. Näin lähekkäiset taajuudet kertovatkin jo sen, että lähetystehot olivat kovin alhaiset, vain muutamia kilowatteja. 50-luvulla oli vielä kuultu panamalaisia lyhyillä aalloillakin, mm. La Voz del Barú ja Radio Atlántico.
Radionani oli silloin aivan tavallinen neliputkinen Blaupunkt pöytäradio, kotini oli Helsingin Kaivopuistossa (siis meren äärellä) ja antennina oli vaatimaton T-antenni, jonka olin vanhempieni ja talonmiehen kauhuksi käynyt vetämässä nelikerroksisen kerrostalon jyrkälle katolle yhteisantennin maston ja kattoparvekkeen kaiteen väliin.
Syksyn 1964 hurjien auringonpilkkuminimikelien lokaukseni olivat lisänneet sekä itseluottamusta että ruokahalua, ja tuntui siltä, että vaatimattomillakin laitteilla saattoi hyvillä keleillä päästä nauttimaan harvinaisista kaappauksista.
Huhtikuun alussa 1965 olin kyllä jo orientoitunut niin, että keskiaaltokelit ovat siltä talvelta ohi ja että on jo parempi kääntää katse (tai oikeammin korvat) kohti lyhyitä aaltoja. Jostakin syystä satuin yön pimeydessä kuitenkin kuuntelemaan espanjalaista Radio Miramaria Badalonasta taajuudella 1313 kHz. Asema kuului niin hyvin, että saatoin rentoutua nautiskelemaan sen ohjelmasta. Bandilla ei tuntunut olevan mitään ihmeempiä kelejä. Tiesin Miramarin lopettavan kello 01 GMT, joten jäin odottamaan loppukuulutuksia. Ne tulivat aivan ajallaan, mutta ihme ja kumma — kun Miramarin kantoaaalto katkesi, alta alkoi kuulua ihan tyydyttävällä voimakkuudella outoa vetävää musiikkia, kuin kolumbialaista mutta ei kuitenkaan aivan.
Jos olisin silloin tuntenut latinalaisamerikkalaista musiikkia niin kuin tunnen nyt, olisin toki oitis tunnistanut musiikin panamalaiseksi cumbiaksi, mutta silloin oli silloin.
Niinpä iho taisi nousta kananlihalle, kun muistaakseni varttia yli kolme Suomen aikaa asema antoi kristallinkirkkaasti ID:n – Radio Reforma de Chitré. Muistan nautiskelleeni hyvästä kuuluvuudesta ja mukavasta musiikista puolisen tuntia, ennen kuin pälkähti päähän kokeilla muitakin panamalaistaajuuksia. Istu ja pala! Aivan vieressä 1310:llä tuli Radio Atlántico aivan siedettävällä voimakkuudella. Selitys vierekkäisten taajuuksien käyttöön lienee ollut se, että Reforma oli Tyynenmeren rannalla Chitréssä ja Atlántico Karibianmeren rannalla Colónissa. Välissä oli vuoristo. Kun lähetystehot olivat asemilla alhaiset, pinta-aallot eivät häirinneet toisiaan ja avaruusaallosta ei ollut väliä. Niitähän ei ollut tarkoitettu panamalaiselle kuulijakunnalle ja ne taittuivat Panaman yli muutoinkin.
Löysin sitten myös taajuudelta 1030 kHz ilmiselvän panamalaisen, joka sekin soitti panamalaista cumbiaa. Sitä ei löytynyt mistään luettelosta. Nauhaa monet monituiset kerrat kuunneltuani sain aseman lopulta identifioitua. Se kuului neljän aseman ketjuun ja oli Radio Zaratí, joka toimi Penonomén kaupungissa. Asema toimi tuolla nimellä ja taajuudella vain lyhyen aikaa eikä sitä tainnut koskaan kukaan muu kuulla ainakaan Pohjoismaissa.
Aamuneljään mennessä Suomen aikaa Panaman kelit olivat jo ohi eikä mitään muuta jännittävää enää kuulunutkaan. Kelit olivat olleet hyvin paikalliset. Aamu alkoi jo valjeta Suomen keväässä.
Aikanaan lähetin raportit kaikille kolmelle, mutta vastausta ei tullut ainoaltakaan. Vasta kun olin lähettänyt neljä follow up’ia Radio Reformalle, sieltä tuli lopulta hieno vastaus pitkän kirjeen muodossa. Allekirjoittajana Pedro Solís Villanueva.
Yhdessä yössä minusta tuli siis ”Panaman ekspertti”. Upeaa! Se eksperttiys ei kuitenkaan auttanut yhtään, sillä koskaan myöhemmin en enää kuullut panamalaisia – paitsi ollessani paikan päällä Panaman maankamaralla kolmetoista vuotta myöhemmin. Huikea yhteensattuma oli, että panamalainen oppaani Simon Temple oli edellä mainitun Pedro Solís Villanuevan ystävä!
Cuna-intiaanien paratiisisaaret
Panaman alueella on vieläkin kolme intiaaniheimoa: chocót, guaymít ja cunat (tai kunat). Näistä cunat ovat aivan oma lukunsa. Heihin tutustuminen kuuluu Panaman-käynnin pakollisiin kuvioihin.
Cunat asuttivat jo ennen espanjalaisten tuloa kannaksen pohjoisrannikkoa Dariéninlahden etelälaidalla. Kun espanjalaiset aikanaan ottivat nykyisen Panaman alueen hallintaansa, cunat joutuivat vähin erin vetäytymään yhä kauemmas. Lopulta he siirtyivät kokonaan sille noin 500 pienten ja vähän suurempien saarten muodostamalle helminauhalle, joka koristaa Dariéninlahden eteläosaa. Helminauhaa kutsutaan San Blasin saaristoksi.
Chocót ovat kokonaan eri rotua ja poikkeavat sekä ulkonäöltään että kieleltään cunista. Choco-naiset ovat hienopiirteisempiä kuin cunat. Chocót asuvat Tyynenmeren puolella kannasta halkovaa vuoristoa suurin piirtein samalla kohdalla kuin cunat vuorten Karibian puoleisella rantakaistalla.
Dariénin viidakko on edelleen huonosti tunnettua ja intiaanit pitävät sitä hallussaan. Heidän rauhaansa ovat tulleet viime vuosina häiritsemään lähinnä Kolumbian puolelta tunkeutuvat huumekuriirit, muut rikolliset ja yleensäkin laittomat rajanylittäjät.. Koska Tyynenmeren puolella rannikko on helppopääsyistä, siellä on kontakti panamalaisten ja intiaanien välillä yleisempää ja jatkuvampaa — kaikkine siitä aiheutuvine seurauksineen hyvässä ja pahassa.
Panaman valtio pitää leikillisesti San Blasia omana alueenaan. Sanblasilaiset antavat yhtä leikillisesti panamalaisten pitää moiset käsitykset ominaan ja tekevät omilla saarillaan juuri niin kuin heitä huvittaa. Heillä on omat lakinsa, oma kielensä, omat tapansa ja oma uskontonsa. Panamalaiset pitäkööt omansa. San Blasin saaristosta on muodostettu oma hallintoalue Comarca de San Blas. El Porvenirin saarella on pieni rakennus. mistä käsin saarten ”kuvernööri” hallitsee. Omissa oloissaan.
Naiset eivät kovin paljon poistu saarilta paitsi viljelmille vastapäiselle rannikolle, miehet sen sijaan käyvät Panamassa töissä. Sen vuoksi miehet ovat usein espanjantaitoisia, jotkut jopa englannintaitoisia, naiset harvemmin.
Keskustelin kerran erään cuna-miehen ja hänen kahden vaimonsa kanssa. Tai oikeammin keskustelin miehen kanssa, joka antoi vaimojensakin puolesta vastaukset. Tällaista harmoniaa harvoin tapaa.
Mieheen ei tehnyt mitään vaikutusta, että olin Suomesta. Hän oli ollut kanavalla töissä ja nähnyt laivoja maailman kaikista maista, epäilemättä myös Suomesta. Se riitti hänelle maailmankuvaksi, enempää ei tarvittu.
Sanblasilaisten elämä on erikoista. He asuvat saarillaan, mutta heidän viljelyksensä ja kaivonsa ovat mantereella. Niinpä aamulla saarilta meloo ruuhkaksi asti satamäärin kanootteja kohti rannikkoa. Iltaruuhkan aikana liikenteen suunta muuttuu kohti saaria.
Kun kävin saarilla ensimmäisen kerran alkuvuonna 1978, saarilla ei sallittu vierailijoiden yöpymisiä kuin aivan poikkeustapauksissa. 1980-luvun alussa se jo onnistui El Porvenirin saarella, missä oli kiitorata pienkoneiden laskeutumista varten ja vieressä alkeellinen hotelli. El Porvenirillä ei asunut kuin muutama cuna. Myös Wichub Uayalan saarella on pieni hotelli. Sen terassilla olen syönyt herkullisia hummereita, Vastapyydystettyjä.
Tuolla ensimmäisellä matkalla 1978 olin poikkeuksellisesti maksavana turistina Olympian kiertomatkalla mukanani tyttäreni Sari. Matkanjohtajana oli Maarit Tyrkkö, jonka kanssa vedimme myöhemmin kolme erilaista Keski- ja Etelä-Amerikan matkaa, joiden reitin olin suunnitellut omien mieltymysteni mukaiseksi.
Kauan aikaisemmin olin lukenut norjalaisen Per Høstin muistelmakirjan Jäämereltä viidakkoon. Hän oli vieraillut San Blasin saarilla viikon tai parin verran. Kertomus sai mielikuvitukseni liikkeelle ja panin nimen muistiin. Kun tulin Panamaan, kysyin heti oppaalta, miten pääsisi San Blasiin.
Simon kertoi. että Aeroperlas lentää De Havilland Twin Ottereilla merenrantakentälle Cartíin ja sieltä voi saada venekyydin saarille. No minä siitä heti tätä matkaa järjestelemään. Loppujen lopuksi koko ryhmä lähti mukaan, ja kone tuli melkein täyteen.
Lento Paitillan kotimaankentältä oli upea. Lensimme kannasta pitkin kulkevan cordilleran yli ja laskeuduimme viidakkoon raivatulle kiitoradalle, joka päättyi meren rantaan. Twin Otter on nimensä mukaisesti kaksimoottorinen lentolaite ja sen ominaisuuksiin kuuluvat erittäin lyhyt lasku- ja nousukiito.
Rantalaituriin kiinnittyi samaan aikaan isokokoinen lehväkattoinen moottorivene. Siinä oli ”kapteenina” entinen Yhdysvaltain merijalkaväen sotilas John Mann, jolle cunat olivat sallineet asettumisen asumaan saarille.
Cunilla oli aivan selvä ja rikkumaton sääntö: ulkopuoliset eivät saa jäädä saarille auringonlaskun jälkeen. Aikaisemmin heidät jopa saatettiin surmata, jos he rikkoivat sääntöä.
John Mann oli ollut jo toisen maailmansodan aikana tarkkailijana saarilla ja sodan jälkeen työskennellyt muun muassa sukeltajana kanavayhtiölle. Sen jälkeen hän oli oman kertomansa mukaan pyrkinyt löytämään mahdollisimman kevyttä työtä elääkseen mahdollisimman helppoa elämää.
Tällaiseksi hän määritteli matkailubisneksen San Blasin saarilla, missä hän oli jo armeija-aikanaan luonut suhteita paikallisiin cuna-intiaaneihin. Niinpä hän perusti Siabibi-nimisen yhtiön. joka järjesti kiertokäyntejä saarilla.
Tällaiselle kierrokselle mekin pääsimme. Kokemus oli kerrassaan mieliinpainuva. Ensi töikseen hän jakoi jokaiselle muutaman Siabibi-kolikon, jota saattoi käyttää hänen yhtiönsä palvelusten maksamiseen ja cuna-kaupoissa saarilla. Numismaatikot kuulemma noteeraavat nuo siabibi-kolikot johonkin arvoon. Niiden arvo on varmaankin noussut, sillä John Mann lopetti matkailuyrityksensä 27 vuoden jälkeen, ja siirtyi luennoitsijaksi asuen kuitenkin edelleen Panamassa.
Päivän aikana kävimme kolmella eri saarella. Niistä suurin oli ”Kivisaari”, en muista sen nimeä cunan kielellä. Sen keskellä oli suuri yhteismaja, joka toimi saaren väestön ”eduskuntana”. Sinne tuotiin asukkaiden väliset ongelmat kyläpäällikön ratkaistaviksi ja siellä säädettiin saaren omat ”lait”.
Varsinainen pääsaari tai pääkaupunki on Ailigandí, joka sijaitsee saarijonon itäpäässä. Tämä Kivisaari oli jossakin länsipään tienoilla.
Cunat olivat alun perin maakrapuja, joista oli tullut saarelaisia pakon edessä silloin, kun espanjalaiset valtasivat Panaman. Alkuasukkaat, cunat heidän joukossaan, siirtyivät aina vain syvemmälle sademetsään, kunnes ranta tuli vastaan. He muuttivat lopulta asumaan noille pikku saarille, mutta jättivät kaikki viljelmänsä mantereelle, koska saarilla ei ollut sopivaa maaperää eikä riittävästi tilaa. Samoin juomavesi saatiin mantereelta. Tästä seurasi se, että aamuisin saarilta on melkein liikenneruuhka, kun saarelaiset lähtivät hoitamaan peltotilkkujaan ja hakemaan juomavettä. Iltapäiväruuhka on taas ennen auringonlaskua. Todennäköisesti työmatkalaiset olivat ennen muuta naisia, jotka hoitivat peltojen muokkauksen. Miehet olivat enemmän niin kuin suunnittelupuolella, minkä lisäksi he hoitivat metsästyksen ja kalastuksen.
Sikäläiset vedet ovat erittäin kalaisat, joten mitään suuria ponnisteluja ruokahuollon turvaamiseksi ei tarvita. Kun on nälkä, joku käväisee äkkiä kalastamassa, ja homma on sillä hoidettu. Juomavettä sen sijaan saa vain mantereelta.
Cuna-naiset harrastavat käsitöitä, joita eräät heistä tulevat myymään matkailijoille Panamán kaupunkiin. He tekevät monivärisiä, tyylikkäitä mola-applikaatiotöitä noin suunnilleen makaavassa A3-koossa. Molia on myytävänä sekä saarilla että myös monissa Panamán matkamuistomyymälöissä. Useimmiten molien päävärisävy on tumma punainen, jota sävyttää kirkas keltainen.
Muihin cunien taloudellisiin aktiviteetteihin kuuluu salakuljetus Kolumbian ja Panaman välillä. Saaret sijaitsevat otollisesti Dariénin lahdella näiden kahden maan välissä eikä niitä vesiä varmaan kovin tiuhaan valvota. Ellei sitten nykyinen huumekaupan voimistuminen ole muuttanut tilannetta.
Tuolla El Porvenirin saarella minulle kävi kerran mainio sattumus. Opastin suomalaista turistiryhmää ja olin vienyt heidät San Blasin saarille, tällä kertaa juuri El Porvenirille sen helpon pääsyn vuoksi. Lensimme sinne parilla pienkoneella ja laskeuduimme ongelmitta. Sen jälkeen lähdimme moottoriveneellä tutustumismatkalle lähisaarille mm. Wichub Uayalan saarelle, missä nautimme herkullisia hummereita ja perehdyimme cunien pieneen ”kaupunkiin”, joka koostui noin puolesta sadasta ruokomajasta, joiden välissä kiemurteli ”katuja”.
Kiinnitin silloin huomiota samaan ilmiöön, jonka olin havainnut jo ensi vierailulla kolme vuotta aikaisemmin. Cuna-lasten joukossa oli yllättävän paljon albiinoja. En muista nähneeni sellaisia kuin kerran aikaisemmin, ja se tapahtui Meksikon Chiapasissa. Peräti seitsemän prosenttia lapsista on albiinoja. Heitä ei mitenkään syrjitä, vaan pikemminkin heitä pidetään onnekkaina poikkeamina, ”kuunlapsina”. Tyttäreni Sari oli ollut vasta pari päivää Panamassa lennettyämme suoraan Helsingistä talven keskeltä, Näin ollen hänen vaaleaakin vaaleampi ihonsa herätti cuna-lasten huomion, ja he tulivat ihmettelemään ja koskettelemaan häntä. Ihan myönteisessä hengessä.
Iltapäivällä palailimme hotellisaarelle. Matkalla ohitimme saaren edustalle ankkuroituneen purjeveneen, jonka peräpeilissä luki nimi ”Merilintu”, kotipaikkana Astoria. Merilintu siis suomeksi, ei käännöksenä! Ihme juttu, mietimme. Vilkutimme innokkaasti ja joku varmaan huuteli, että olemme Suomesta.
Illalla olimme nauttineet illallisen, joka koostui mehevästä banaaninlehden sisällä kypsytetystä darienilaisesta kalasta, olisiko ollut doradoa. Palan painikkeeksi oli nautittu riittävä määrä hyvää panamalaista olutta (ei siis Balboaa!). Olin viihdyttänyt matkalaisia kertomalla Panamasta ja erityisesti San Blasin saarista ja cuna-kansan vaiheista ja uskomuksista.
Ravintolan avoveranta oli aivan saaren rannassa. Mainingit kohisivat rantahietikolle juuri niin kuin matkaesitteiden luomat mielikuvat edellyttivät. Kuunmollikka oli noussut luomaan kelmeätä valoaan rantahietikon päälle kaartuvien palmujen ylle. Tropiikin pikimusta sametinpehmeä yö oli parhaimmillaan, merestä huokuva lämpö hiveli ihoa. Kädessä oli huurteinen lasillinen tropiikin janojuomaa planters’ punchia. Mihinkään ei ollut kiire.
Yht’äkkiä idylli katkesi. Verannalle ilmestyi varttuneen ikäinen mies pukeutuneena irlantilaiseen kilttiin, kainalossaan säkkipilli.
Lienee tarpeetonta sanoa, että tuollainen yhdistelmä ei ensimmäisenä tullut mieleen El Porvenirin saarella Dariénin lahdella.
Ennen kuin olin ensi hämmästyksestä ehtinyt toipua, mies valisti, että hän on Merilintu-veneen omistaja. Eläkkeellä oleva kanadalainen kirurgi Astorian kaupungista Oregonin osavaltiosta. Mukana seurannut vaimo oli juuri niin kärsineen näköinen kuin voi kuvitella, kun joku on joutunut kuuntelemaan säkkipillinsoittoa pienessä purjeveneessä enemmän kuin sielu sietää.
Pariskunta oli matkalla Astoriasta Panaman kautta Pohjois-Amerikan suurille järville, missä mies muisteli joidenkin sukulaistensa asustavan.
Ennen kuin kukaan ehti kysyä Merilintu-nimen taustaa, säkkipillimerenkulkija kertoi Astoriassa tunteneensa lukuisia suomalaisia. Kertomuksensa tueksi hänellä oli toisessa kainalossaan Astorian puhelinluettelo, jonka sivuilta löytyi totta tosiaan runsaasti suomalaisia sukunimiä.
Joku hänen suomalaisperäisistä ystävistään oli näyttänyt hänelle purjehduslehteä, jossa oli Turun Veneveistämön mainos purjeveneestä. Miekkonen oli oitis ihastunut siihen, lähettänyt šekin Turkuun ja pyytänyt lähettämään paluupostissa yhden veneen Astoriaan. Näin hänelle oli päätynyt suomalaisvalmisteinen purjevene, jolle piti tietenkin antaa myös suomalainen nimi. Ystävällä oli sellainen valmiina – ”Merilintu”!
Kirurgiystävämme suomenmielisyys ei tähän loppunut. Hän otti toisesta kainalostaan säkkipillinsä ja alkoi sillä soittaa Sibeliuksen ”Finlandiaa”! Juuri sellaista musiikkia, jota olimme odottaneetkin kuulevamme Panaman syrjäkulmalla San Blasin saarilla.
Ystävät! Tämä juttu on tosi!
Tarjosin vieraallemme kiitokseksi useammankin kuin yhden drinkin, vaikka hänellä oli jo tuhdit pohjat entisestään. Mutta sehän ei ollut menoa haitannut
Poistumiseemme El Porveniriltä liittyy hauska episodi. Meidän piti olla saarella vain yksi yö ja palata sitten Panamán kaupunkiin. Olimme yön ja seuraavana päivänä lounastimme rauhallisesti ilman kiirettä. Odotimme, että Aeroperlasin Twin Otter tulee iltapäivällä hakemaan meidät.
Iltapäivä tuli, kiitoradalle laskeutui pieni Cessna ja pilotti tuli norkoilemaan hotellin baariin. Hotellissa ei ollut muita vieraita kuin meidän ryhmämme.
Jossakin vaiheessa iltapäivän loppupuolella Aeroperlasin kone laskeutui ja valmistauduimme nousemaan koneeseen. Yllätys, yllätys! Kone ei ollutkaan meitä varten, kapteeni ei tiennyt mitään meidän ryhmästämme. Minä inttämään vastaan. Ei me nyt sentään ihan käsirysyyn jouduttu, mutta sananvaihto kävi kiivaana, niin kiivaana että saarella majailevan panamalaista sotilasosastoa komentavan kapteenin mielenkiinto heräsi. Hän laskeutui valvontatornista ja tuli ottamaan selvää, mistä lentokoneen lähtö kiikasti.
Ongelma oli se, että saarelta ei ollut puhelinyhteyttä Panamáan. Tämä tapahtui ennen kännykkäaikakautta. Ainoa yhteys oli radioyhteys kiitoradan valvontatornista Paitillan kentän torniin.
Lopulta kapteeni sai selvitettyä, että meidän olisi pitänyt lähteä useassa erässä sillä Cessnalla, joka oli aikaisemmin laskeutunut kentälle. mutta lähtenyt meihin mitään yhteyttä ottamatta vähin äänin pois!
Olin ollut jo melkein saamassa henkisen yliotteen Aeroperlasin kapteenista ja hän oli jo melkein ottamassa meidät kyytiinsä, kun tuli tieto tapahtuneesta väärinkäsityksestä.
Pikkukoneet eivät siinä vaiheessa iltapäivää enää ehtineet lentää päivänäkyvyysolosuhteissa kannaksen poikki, joten ei auttanut muu kuin jäädä ylimääräiseksi yöksi El Porveniriin, Seuraavana päivänä tuli nolon oloinen lentäjä Cessnallaan ja toinen lentäjä kaksimoottorisella Norman Islanderilla. He veivät meidät niillä takaisin Panamáan. Illalla jatkoimme sieltä Venezuelaan.
Vastaa