Radioaalloilla Suomesta Meksikoon
Artikkelikuva yllä: Méxicon ydinkeskusta. Keskellä näkyvät katedraali ja Palacio Nacional.
Kuvan oikeassa reunassa on XEW:n toimisto studioineen.
Jyrki K. Talvitie.
Kiinnostukseni Latinalaista Amerikkaa kohtaan oli saanut ensimmäisen kipinänsä pelatessani luokkatoverini kanssa Kolumbuksen löytöretkiin liittyvää lautapeliä. Se peli taisi olla hyvin lyhytikäinen, ainakin verrattuna ”Afrikan tähteen”, jonka kaikki tuntevat. En ole sitä koskaan myöhemmin nähnyt myynnissä.
Sen jälkeen lavensin tietämystäni monilla matka- ja seikkailukirjoilla, joita siihen aikaan julkaistiin Suomessa suuria määriä. Luin Karl Mayn Inkan testamentin, 1800-luvulla eläneen kapteeni Mayne Reidin kirjoja sekä erimaalaisten matkailijoiden reportaaseja. Ensin suomeksi, sitten myös englanniksi, ruotsiksi, saksaksi ja aikanaan espanjaksi. Tanskalaisten seikkailijoiden Arne Falk-Rønnen ja Jörgen Bitschin kirjat luin moneen kertaan. Amazonin viidakoista kertovat kirjat edustivat minun ajatusmaailmassani eksoottisinta mahdollista ympäristöä. Eräät suomalaiset seikkailijat ja muun muassa sodanjälkeiset isänmaalliset asekätkijät olivat joutuneet ”vahingossa Venezuelaan”, ja joku toinen – luulen että se oli isäni luokkatoveri – kertoi elämästä ”mahdollisuuksien maanosassa”. Olipa eräs suomalaisnainen ollut Brasilian presidentin Getulio Vargasin palveluksessa kotihengettärenä ja kirjoittanut siitä ajasta muistelmansa. Franz Trellerin Kuninkaiden jälkeläinen vei minut Jukatanin niemimaalle mayojen pariin. Kadonnutta kaupunkia etsimässä –kirjan (maineikasta Sininen nauha –sarjaa) kirjoittajien jalanjäljissä olen kuljeskellut Chiapasin viidakoissa monet monituiset kerrat.
Näiden lukeminen ruokki koulupojan mielikuvitusta niin, että mieli haeskeli muitakin keinoja lisätä tietämystä.
Aivan vahingossa kiinnostuin radiosta ja radioiden rakentelusta vuonna 1954. Kun olin ensin rakentanut puolisen tusinaa erilaista yksinkertaista radiovastaanotinta ja saanut ne toimimaan, katseeni – tai oikeammin korvani – kääntyivät huoneessani olevaan vastaanottimeen. Huonekaluun. Siinä oli sen ajan tapaan lyhytaalto-, keskipitkäaalto- ja pitkäaaltoalueet.
Jo pari vuotta aikaisemmin olin sen ajan koulupoikien tapaan aloittanut jazzin kuuntelun. Se johti siihen, että iltaisin kello 21—23 kuuntelin varsin säännöllisesti Voice of American jazz-ohjelmaa Music USA, jota jazz-guru Willis Conover veti suvereenisti tiedolla ja taidolla.
Voice of Americalla oli lähettimiä eri puolilla maailmalla Havaijilla, Filippiineillä, Okinawalla, Ceylonilla, Kreikassa, Liberiassa, Länsi-Saksassa ja Tangerissa. Hyvin usein kuuntelin Tangerin lähetintä, mutta terve uteliaisuus ohjasi kokeilemaan myös muiden lähettimien kuuluvuutta. Siihen maailmanaikaanhan Neuvostoliitto ja itäblokin maat käyttivät luovuuttaan länsimaiden radiolähetysten massiiviseen häirintään sen sijaan, että olisivat lisänneet kuuntelijakuntaansa lähettämällä parempia ohjelmia. Ei nuori koulupoika halunnut kuunnella tosikkomaista poliittista paasaamista varsinkaan, kun sen uskottavuuden laita oli kyseenalainen.
Vaihdellessani eri lähetystaajuuksien välillä aina kuunteluolosuhteiden eli ”kelien” mukaan, kuulin silloin tällöin kaukaisten eksoottisten yleisradioasemien kuulutuksia. Niistä ensimmäisiä oli Radio Republik Indonesia eli Indonesian valtiollinen yleisradio. Ruotsalaista Teknikens Värld -lehteä lukevana huomasin, että tällaisia ulkomaisia yleisradiolähetyksiä kuuntelevia harrastajia oli enemmältikin. Erityisesti Ruotsissa. Tekniikan Maailmassakin oli pikkujuttuja näistä harrastajista, joita kutsuttiin DX-kuuntelijoiksi.
Tekniikan Maailmassa 11/1957 olleen, Börje Hielmin kirjoittaman artikkelin innoittamana osallistuihin ensimmäisiin DX-kuuntelun suomenmestaruuskisoihin joulukuussa 1957, ilman päivänkään kokemusta järjestäytyneestä DX-kuuntelusta. Tuloksena 99. sija noin 150 osanottajan joukossa. Onnistuin kuulemaan jopa Radio Australian, mitä pidin silloisessa tietämättömyydessäni huomattavana saavutuksena.
Vuoden 1958 alkupäivinä olin sitten mukana perustamassa ensimmäistä suomenkielistä DX-kerhoa, joka on muuten edelleenkin olemassa, useita kertoja nimeään ja organisaatiotaan muuttaneena Suomen DX-Liittona. Jäsenmaksua maksan edelleen. 60-luvulla olin puheenjohtajana nostamassa järjestöä alan ykköseksi maailman mittakaavassa.
Innokas radioharrastus merkitsi radionkuunteluaktiviteetin lisääntymistä olennaisesti. Se merkitsi käytännössä jatkuvaa käytännön kielikurssia, ennen muuta englannin kielessä, mutta sitten myös portugalin ja sen jälkeen espanjan kielissä. Portugalin harrastus johtui siitä, että innostuin ensin kuuntelemaan ahkerasti brasilialaisia yleisradioasemia. Niitähän oli tarjolla satamäärin! Sittemmin kiinnostukseni suuntautui enemmän espanjankieliseen Latinalaiseen Amerikkaan, ja kun henkilösuhteet myöhemmin kehittyivät nimenomaan espanjankielisessä maailmassa, portugalin taitoni passivoitui vähitellen, kun sen käyttö jäi vähemmälle. Espanjan taito sen sijaan lisääntyi nopeasti.
Satojen latinalaisamerikkalaisten yleisradioasemien kuunteleminen lisäsi pitkin harppauksin myös sikäläisen maantieteen tuntemusta. Monet monituiset kerrat olen käynyt kaupungeissa ja kylissä, jotka jo vuosikymmeniä aikaisemmin olivat tulleet tutuiksi radioaaltojen välityksellä.
Kiinnostumiseni DX-kuunteluun on osoittautunut yhdeksi tärkeimmistä elämääni muovanneista tapahtumista. Kielitaito monipuolistui ja kasvoi kohisten. Yleissivistys laveni. Vieläkin minulla on kymmeniä, ellei suorastaan satoja, ystäviä DX-harrasteen piiristä. Eri puolilla maapalloa, mutta aivan erityisesti Pohjoismaissa. Suomen DX-Liiton kesäkokoukset vetävät myös ulkomaalaisia vieraita vuosi vuodelta edelleen, joten ystävyyssuhteita voi myös ylläpitää.
Järjestölehden toimittaminen ja painattaminen oli oivaa valmentautumista myöhemmälle ammatilliselle uralleni kirjankustantajana ja tietokirjailijana.
Valitettavasti koulussani Helsingin suomalaisessa yhteiskoulussa ei paljon käsitelty Latinalaista Amerikkaa. Se ei mitenkään poikennut siinä suhteessa muista kouluista. Hankituilla tiedoilla ei siten päässyt juurikaan loistamaan. Muinaiskulttuureista kosketeltiin vain asteekkeja ja inkoja, niitäkin varsin pintapuolisesti. Mayoja ei taidettu edes mainita. Kolumbuksen retket, Meksikon valloitus ja Perun valloitus kyllä käsiteltiin. Etelä-Amerikan itsenäistyminen José de San Martínin ja Simón Bolívarin johdolla noteerattiin, mutta muistelen Meksikon ja Keski-Amerikan itsenäistymisvaiheiden jääneen varsin vähälle käsittelylle. Siinäpä se sitten suunnilleen olikin. Maakohtaisiin vaiheisiin tutustuminen ei voinut mahtua opintosuunnitelmaan. Eikä sitä silloin 50-luvulla taidettu pitää tärkeänäkään.
Vielä pieni pikantti yksityiskohta [ks. juttu alla]! Joulukuussa 1964 oli huimat keskiaaltokelit, elettiinhän auringonpilkkuminimin aikaa. Joulukuun 27:ntenä satuin kuuntelemaan keskiaalloilla taajuutta 900 kHz. Siinä kuului samanaikaisesti kolme lattariasemaa. Venezuelalaisen ja dominikaanin tunsin entuudestaan, mutta kolmas meinasi jäädä arvoitukseksi. Lopulta kovan työn tuloksena sain nauhoituksen tulkituksi. Asemahan oli meksikolainen XEW La Voz de la América Latina. Se kannattaa mainita siksi, että kysymyksessä oli ensimmäinen kerta, kun Suomessa kuultiin todistetusti meksikolainen keskiaaltoasema. Olen siitä saavutuksesta vieläkin ylpeä. Enteellistä. Silloin en arvannut, että myöhempinä vuosina Meksikosta oli tuleva minulle mitä tärkein ulkomaa. Siellä olen käynyt useammin kuin missään Euroopan maassa.
Jyrki K. Talvitie, RADIOMAAILMA 4/2017: Tätä en unohda – XEW Mexico City
Syksy 1964 oli hurjien jenkkikelien aikaa, eikä ainoastaan jenkkikelien vaan myös lattarikelien aikaa. Silloin roikuimmekin yökaudet bandeilla ja asemia tuli kuin siimaa, kuten silloinen sanonta kuului.
Sain useita hienoja FFF-tasoisia jenkkejä kuultua ja verifoitua. Niistä joskus myöhemmin. Sen sijaan yksi lokaus oli ylitse muiden. Sekin oli FFF, mutta se ei ollut syy siihen, miksi se jäi erityisesti mieleen.
Kuuntelupaikka oli Helsingin Kaivopuisto ja antennina vaatimaton L–antenni korkean talon katolla ja meren rannalla. Vastaanottimena neliputkinen Blaupunkt Sultan. Silloin ei vielä tiedetty Lapin peditioneista mitään, kaikki kuuntelutulokset olivat ”normaaleilta” paikkakunnilta Etelä- tai Keski-Suomesta.
Lokakuusta joulukuuhun oli kovia kelejä yhtenään. Jenkkejä kuului melkein kun vain avasi ikkunan. Se oli suurta urheilujuhlaa se.
Meillä oli Helsingissä sellainen kuuntelurinki, jonka jäsenet toimivat sillä lailla ihmisystävällisesti ja pyyteettömästi, että jokaisena yönä oli jollakin päivystysvuoro. Jos hyvät kelit havaittiin, oli sopimus, että voi soittaa ringin muille jäsenille oli kello sitten mitä hyvänsä. Se olikin tehokas tapa, joka toi ringin jäsenille hienoja lokauksia ja QSL:iä. Ringissämme olivat syksyllä 1964 mukana ainakin Jukka Kivi, Håkan Sundman, Erkki Paatero, Heikki Piha ja minä.
29.12.1964 oli taas kerran hienot kelit, mutta ei kuitenkaan sellaiset, että keskiaaltobandi olisi ollut valtoimenaan jenkkejä. Kuului itärannikon kanadalaisia ja yhdysvaltalaisia mutta ei Keski-Lännen asemia. Lattareitakin oli liikkeellä.
WEZE Boston 1260 oli äänessä. Samoin oli jenkkejä ainakin taajuuksilla 1120, 1350, 1410 ja 1360. W
TOP Washington kuulutteli ja soitteli Caravania taajuudella 1500, 1440:llä oli joku ja CBA 1070 kuului tietenkin.
Ankkuroiduin taajuudelle 900. Jostakin syystä. Siinä näytti olevan useamman lattarin keskeinen kisa taajuuden dominoinnista. Ensin identifioin venezuelalaisen Radio Aeropuerto Internacionalin, joka toimii Caracasin lentokentän läheisyydessä Maiquetiassa. Kentällä, millä olen käynyt ainakin puoli tusinaa kertaa vuosia myöhemmin. Dominikaanisesta tasavallastakin tunki aika ajoin santodomingolainen asema jättäen venezuelalaisen alleen.
Mutta eipä aikaakaan, kuinka ollakaan, taajuudella oli kolmaskin asema, joka ponnisteli muiden päälle kadotakseen taas feidauksen syövereihin.
Kello oli 01.19 GMT ja kuuntelin tuota porisevaa taajuutta kymmenkunta minuuttia ilman, että lattarien välinen maaottelu taajuuden herruudesta olisi päättynyt johonkin tulokseen. Niinpä lähdin paremmille metsästysmaille ja raportoin newfounlandilaisen CBN:n St. John’sista, se kun tuli paukkumalla QSA 4:llä. Samoin CKPM Ottawa, joka tuli raportoitua. Sen jälkeenkin jaksoin vielä noteerata jenkit 1380:llä ja 1130:llä. Taajuudella 1250 tuli ranskankielistä puhetta, varmaankin jokin Quebecin kanadalainen.
Sitten painuin pehkuihin, kun ei tuntunut mitään järisýttävämpää olevan tarjolla. Minua jäi kuitenkin kaivelemaan tuo taajuuden 900 lattarimaaottelu. Niinpä rupesin päivällä veivaamaan nauhoitustani edestakaisin saadakseni selvyyden asemien identiteetistä. Radio Aeropuerto oli helppo tapaus, sen tiesin jo aluksi. Dominikaanikin selvisi, koska senkin olin kuullut jo aikaisemmin. Yllättäen havaitsin, että tuo kolmas asema antoi kuulutuksensa juuri keskellä erästä ylösfeidausta. Jostakin syystä häiriöt olivat kuitenkin sellaisia, että en millään saanut otetta espanjankielisistä sanoista.
Turhautuneena soitin Jukka Kivelle ja kerroin ongelmasta. Jukalla välähti: ”Soita se minulle puhelimen luurin kautta!”
Näin tein ja Jukka sanoi melkein heti: ”Sehän on XEW La Voz de la América Latina Ciudad de Méxicosta!” No, niinpä piru vie olikin! Nyt minäkin erotin sen.
Kikka oli se, että kun nauhoituksen soitti lankapuhelimen luurin kautta, puhelimen rajoittunut toistoalue suodatti varsinkin alataajuuksista koostuneet häiriöt, ja Jukka kuuli kuulutuksen kirkkaampana kuin minä nauhalta laadukkaasti toistettuna.
Tämähän oli huikea juttu! Se oli ensimmäinen kerta, kun Suomessa kuultiin meksikolainen keskiaaltoasema ja vieläpä Etelä-Suomessa. Varsinaista raporttia en saanut aikaiseksi, koska kysymyksessä oli vain muutaman kymmenen sekunnin ylösfeidaus, mutta lähetin kuitenkin nauhoituksen XEW:lle. Vastausta ei koskaan tullut.
Lokakuussa 1972, kahdeksan vuotta myöhemmin, olin ensi kertaa Meksikossa ja päätin vierailla asemalla, jonka toimisto oli Ayuntamiento-kadulla aivan Méxicon keskustorin läheisyydessä. Marssin sinne Meksikossa asuvan sisareni kanssa ja sainkin kiinni erään pahaa-aavistamattoman virkailijan siellä. Valitettavasti hän ei ymmärtänyt asiasta mitään, insinööri ei ollut paikalla eikä henkilö tiennyt mitään lähettimistä. Mikä lie ollut reipas mies kadulta. Valitettavasti en vielä silloin osannut tarpeeksi espanjaa voidakseni saada tahtoni läpi määrätietoisuudella ja kaunopuheisuudella. Nykyään molemmat sujuisivat suvereenisti.
Otin kuitenkin pari valokuvaa paikasta ja pöllämystyneestä virkailijasta.
Hauska sattuma tässä lokauksessa oli se, että juuri minä satuin kuulemaan ensimmäisen MW-meksikaanin Suomessa. Minulle Meksikosta tuli myöhemmin melkein toinen kotimaa. Olen käynyt siellä vuosikymmenien aikana puoli sataa kertaa ja kirjoittanut nivaskan kirjoja Meksikoon liittyvistä aiheista. Mukava muisto!
Vastaa