Zapata elää! Pancho Villa tulee!

Artikkelikuva yllä: Méxicon osavaltion Tolucan sisääntulotiellä on Zapatan kullanvärinen ratsastajapatsas.

Jyrki K. Talvitie.

Meksikon vallankumouksen kaksi sankarihahmoa, joiden nimi on elänyt näihin päiviin asti, olivat Emiliano Zapata ja Pancho Villa. Molempia on kutsuttu kenraaleiksi, mutta kummallakaan ei ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta. He olivat synnynnäisiä johtajia, jollaisia nousee johtaviin asemiin poikkeusoloissa. Kumpikin nousi kansan parista ja kumpaakin elähdytti voimakas vapauden ja oikeudenmukaisuuden kaipuu. Sanon tämän silläkin uhalla, että moni saattaa heti sanoa, että Pancho Villahan oli pelkkä maantierosvo ennen vallankumousta. Siksipä väite pitää perustella.

Morelosin pääkaupungin Cuernavacan sisääntuloväylän alussa on Zapatan patsas, jossa on kirjoitus. ”Parempi kuolla seisaaltaan kuin elää polvillaan.”

Emiliano Zapata Salazar syntyi 8.8.1879 Anenecuilcossa Morelosin osavaltiossa, pääkaupungin Méxicon eteläpuolella. Hän kuoli 10.4.1919 Chinamecan haciendalla Morelosissa. Synnyin- ja kuolinpaikkojen maantieteellinen välimatka ei ole suuren suuri. Siihen oikeastaan kiteytyykin Zapatan vahvuus ja heikkous. Hänen mielessään olivat aina hänen “oman” kansansa eli moreloslaisten intiaanien asia, heihin kohdistuneiden vääryyksien korjaaminen ja heidän etujensa ajaminen. Koko Meksikon asia ei häntä kiinnostanut samalla lailla eikä hän myöskään halunnut itselleen poliittisesti vaikutusvaltaista asemaa sen enempää kuin varallisuuttakaan.

Kyllä Zapatalla oli omat inhimilliset heikkoutensa, mutta poliittisissa tavoitteissaan hän oli taipumaton, ehdoton ja peräänantamaton. Juuri näiden ominaisuuksiensa ansiosta hän oli tärkeä tukija vallankumouksen alkuvaiheen aatteelliselle johtajalle tilanomistaja Francisco I. Maderolle, jonka yhteiskunnallinen asema oli mahdollisimman etäinen verrattuna Zapataan. Samasta syystä hän ajautui Maderon murhan jälkeen vallan omineen Venustiano Carranzan vastustajaksi. Hänestä tuli näin Meksikon myöhemmille johtajille taakka. Carranza antoi lopulta määräyksen Zapatan raivaamisesta pois tieltä.

Kuuluisin valokuva Emiliano Zapatasta. Kuvan ottaja on jäänyt tuntemattomaksi.

Eversti Jesús Guajardo lähetti Zapatalle viestin antaen ymmärtää olevansa halukas siirtymään Zapatan puolelle joukkoineen. Zapatan avustajat varoittivat häntä Guajardosta, mutta Zapata, joka oli joutumassa eristyksiin, tarvitsi vahvistuksia ja suostui siksi tapaamaan Guajardon. Tapaamispaikaksi sovittiin Chinamecan hacienda Morelosissa.

Emiliano Zapata muerto.

Zapata saapui haciendan sisäpihalle lähimpine miehineen. Guajardo oli miehittänyt toisen kerroksen parvekkeen joka puolelta aseistettuine miehineen. He olivat kaiteen takana piilossa. Guajardo itse odotti pihan keskellä. Päästyään keskelle pihaa ja kohdattuaan Guajardon katseen Zapata havahtui ja aikoi perääntyä, mutta joka puolelta häneen suunnattu kiväärituli oli armoton. Emiliano Zapata oli kuollut jo, ennen kuin hänen ruumiinsa oli ehtinyt kaatua pihalle. Hänen mukanaan kuoli myös joukko hänen lähimpiä miehiään.

Zapatan kuoleman jälkeen hänen joukkojensa jäljelle jääneet johtajat liittoutuivat kenraali Álvaro Obregónin kanssa Venuastiano Carranzaa

Zapatan palkkamurhaaja eversti Jesus Guajardo.

vastaan. Carranzan hyöty Zapatan surmaamisesta jäi lyhyaikaiseksi. Carranza itse murhattiin pakomatkalla toukokuussa 1920 Pueblan osavaltiossa, vain vähän yli vuosi Zapatan murhan jälkeen. Jesús Guajardoa ei koskaan rangaistu Zapatan murhasta, vaan hänet ammuttiin muutamia kuukausia Carranzan kuoleman jälkeen kapinoinnista.

Henkiin jääneet Zapatan avustajat pääsivät olojen vakiinnuttua vähitellen vaikutusvaltaisiin asemiin Morelosin osavaltiossa. He jatkoivat Zapatan aloittamaa työtä ja saivat vähin erin parannuksia moreloslaisten maanviljelijöiden asemaan.

Emiliano Zapata on tänä päivänä edelleenkin melkein pyhimyksen asemassa Morelosin osavaltiossa. Vielä vuosikymmeniä Zapatan kuoleman jälkeen maalaiset uskoivat nähneensä Zapatan ratsastavan valkoisella hevosellaan Morelosin vuorilla. Kun Zapatan eloton ruumis oli heitetty Cuautlan kaupungin torille, paikalliset asukkaat olivat sitä mieltä, ettei ruumis ollut Zapatan.

Niin suuri on ollut Zapatan nimen vetovoima, että vielä vuoden 1994 alussa otsikoihin noussut eteläisessä Chiapasin osavaltiossa käynnistynyt kapinaliike otti nimekseen Ejército Zapatista para la Liberación Nacional (EZLN) eli “zapatalainen kansallisen vapautuksen armeija”. Satuin olemaan taas kerran Meksikossa juuri silloin, kun EZLN tuli julkisuuteen vuoden 1994 ensimmäisenä päivänä — samana päivänä jolloin Pohjois-Amerikan valtioiden kauppasopimus NAFTA astui voimaan. Meksiko on sopijaosapuoli. EZLN eristettiin nopeasti eikä se saanut paljonkaan mitään konkreettista aikaan, vaikka onkin vielä muodollisesti olemassa  Chiapasissa Ocosingon ja Altamiran alueilla.

Mikä oli se liikkeelle paneva voima, joka elähdytti Emiliano Zapataa? Emiliano oli kymmenlapsisen maanviljelijäperheen yhdeksäs lapsi. Elämä maaseudulla Anenecuilcon pikkukylän ympäristössä oli niukkaa ja vaati työtä aamusta iltaan ilman vapaapäiviä. Emiliano näki, mitä uhrauksia maissi- tai sokeriruokopelloilla viljeleminen vaati. Suurin osa maista oli sellaisten suurmaanomistajien omistamia, jotka itse asuivat kaupungeissa. Tavallisilla peoneilla ei ollut mitään turvaa maanomistajien tai kenraalipresidentti Porfirio Díazin aikana maaseutua terrorisoivia rural-poliiseja vastaan.

Emilianosta tuli kuitenkin mediero,  jollaiset viljelivät toisen omistamia maita. Hänestä tuli myös pätevä hevosmies, joka vei hänet lähiseudun mahtimiehen Ignacio de la Torre y Mierin tuttavuuteen, yhteiskunnallisesta erosta huolimatta. De la Torre y Mier oli naimisissa “ikuisen” presidentin (1876—1911) Porfirio Díazin (1830—1915) tyttären kanssa ja oli siten Meksikon vaikutusvaltaisen yläluokan jäsen. Emiliano Zapata pääsi hoitamaan hänen hevosiaan, joilla oli upea talli nykyisen Cuernavacan kaupungin laidalla. Niin upea että Emilianon mielestä de la Torren hevosetkin elivät paremmissa oloissa ja paremmin ruokittuina kuin hänen maanmiehensä Morelosin maaseudulla.

Emiliano Zapata joutui omassa elämässään todistamaan useita kertoja, kuinka ruralit pahoinpitelivät ja jopa tappoivat maalaisia. Monilta vietiin myös maita, osittain tai kokonaan. Katkeruus alkoi kumuloitua. Hän yritti myös vaikuttaa näihin vääryyksiin valittamalla niistä de la Torrelle, mutta seurauksena oli vain, että häntä itseään alettiin pitää rettelöitsijänä.  Tämä oli tilanne silloin, kun Francisco I. Maderon vallankumousliike käynnistyi 20.11.1910 pohjoisessa Ciudad Juárezin kaupungissa. Eikö olekin symbolista, että se käynnistyi juuri Benito Juárezin mukaan nimetyssä kaupungissa? Ehkei se ollutkaan aivan pelkkää sattumaa…

Omien kokemustensa perusteella Emiliano Zapata kiteytti poliittiset tavoitteensa muutamiin iskulauseisiin. “Tierra y libertad, maata ja vapautta!” “Maa kuuluu sille, joka sitä viljelee!” “Parempi kuolla seisaallaan kuin elää polvillaan!”

Chinamecan sokeritehtaan savupiipussa on Zapatan tunnuslause ”Maata ja vapautta”.

Zapatan ajatukset tiivistettiin poliittiseen ohjelmaan, jota kutsutaan Plan de Ayalaksi, Ayalan suunnitelmaksi. Ayala on yksi Anenecuilcon lähikylistä Morelosissa. Siellä sijaitsi Zapatan oma hacienda. Zapata luki tämän suunnitelman ääneen seisoen vuoristomajan pöydällä. Tämä tapahtui 28.11.1911, siis vain vuosi vallankumouksen alkamisen jälkeen Francisco I. Maderon ollessa vielä presidenttinä. Heidän välinsä olivat jo rikkoutumassa, sillä Zapata ei ymmärtänyt, miksi Madero ei pannut heti toimeen voittoisan vallankumouksen päävaatimuksia. Madero taas halusi edetä “lakien mukaan”, vaikka lait oli kirjoitettu porfiriaton aikaisella sortokaudella, jota vastaan vallankumous oli nimenomaan käynnistynyt, ja aikaisempien lakien toimeenpanijoina oli lähes pelkästään porfiriaton aikaisia virkamiehiä, jotka pyrkivät parhaansa mukaan sabotoimaan vallankumouksen vallan kahvaan nostamien uusien voimien toimia. Madero ei ollut sellainen voimahahmo, jolla olisi ollut luontainen auktoriteetti ja takanaan vahva toimeenpanovoima, joita molempia ominaisuuksia vallankumous olisi juuri silloin tarvinnut.

Tästä näkemysten yhteensovittamattomuudesta alkoi Maderon käynnistämän vallankumousliikkeen laajan pohjan repeäminen ja koko vallankumouksen hajoaminen vuosikymmenen kestäneeksi taisteluksi vallasta erilaisten ryhmäkuntien välillä.

Zapatan syntymäkodin ympärillä on mahtava monumentti, jonka kyljessä on teksti: ”Maa kuuluu sille, joka sitä omin käsinsä viljelee”.

Syyskuun alussa 1979 olin Meksikossa silloin 10-vuotiaan tyttäreni Sarin kanssa. Omistimme erään päivän kokonaisuudessaan Emiliano Zapatalle, joka oli Sarin suosikkisankari Meksikon historiassa. Aloitimme Anenecuilcosta, missä on Zapatan syntymäkodin kohdalla suuri monumentti, jonka sisällä on se vähä mitä on jäljellä Zapatan syntymäkodista. Siirryimme Ayalaan, missä Zapata julkisti poliittisen ohjelmansa. Siellä on Ayalan suunnitelman monumentti. Sieltä edelleen Tlaltizapániin, missä oli ollut Zapatan armeijan päämaja. Se on nykyisin kouluna. Rakennuksessa on yksi huone, joka on päämajamuseona. Lasivitriinissä ovat ne Zapatan vaatteet, jotka hänellä oli ollut yllään silloin, kun hänet surmattiin 10.4.1919. Siellä on sombrero, kaulaliina, verinen paita ja housut. Jatkoimme matkaa ja tulimme Chinamecan haciendalle, jonka luona on myös kohtalokkaasta tapahtumasta muistuttava monumentti ja Zapata-aiheinen maalaus seinällä. Lopuksi ajoimme Cuautlan torille, minne Zapatan ruumis oli heitetty murhan jälkeen. Päivän lopuksi menimme syömään lounasta Vista Hermosan haciendalle, missä Zapata oli monasti majoittunut joukoineen. Jäi varmasti Sarille mieleen, mutta myös minulle. Toistamiseen en ole tuota kattavaa kierrosta tehnytkään.

Kuukautta aikaisemmin oli vietetty suurin juhlallisuuksin Emiliano Zapatan syntymän satavuotisjuhlia. Tuolloin olivat vielä elossa Zapatan tytär ja poika. Toinen heistä oli kansanedustaja.

Chinamecan keskustassa on komea Zapatan muistomerkki.

Luulenpa, että Sarin tietämyksessä Meksikon historiasta Emiliano Zapatalla on erityissijansa ja Amparo Ochoan Zapata-corrido ehkä vieläkin muistissa. Olihan hän ollut kanssani saman vuoden helmikuussa Amparoa vastaanottamassa Helsingin Olympiasatamassa, lounaalla Lehtovaarassa ja illalla konsertissa Kulttuuritalossa. Historiallisten tapahtumapaikkojen omakohtainen tunteminen on aina hyödyllistä.

Pancho Villa

Francisco “Pancho” Villa oli alkuperäiseltä nimeltään José Doroteo Arango Arámbula. Hän syntyi 5.6.1878 San Juan del Ríossa Durangon osavaltiossa ja kuoli 20.7.1923 Parralissa Chihuahuan osavaltiossa. Hän oli vanhin köyhän maanviljelijäpariskunnan viidestä lapsesta. Hän kävi jonkin aikaa kirkon ylläpitämää koulua, mutta joutui jättämään sen kesken isänsä kuoltua. Hänen vaiheistaan sen jälkeen ei ole aivan luotettavaa tietoa, mutta hän on 16-vuotiaana muuttanut Chihuahuaan. Oman kertomansa mukaan nuori Doroteo palasi Durangoon tappaakseen tilanomistaja Agustín López Negreten, joka oli raiskannut hänen sisarensa. Hän varasti hevosen ja pakeni sillä Durangon vuoristoon, missä liittyi lopulta Ignacio Parran johtamaan pahamaineiseen rosvojoukkoon. Silloin hänen kutsumanimensä oli pelkkä Arango.

Vuonna 1902 rural-poliisit vangitsivat Arangon syytettynä pahoinpitelystä ja muulivarkaudesta. Syytökset ovat saattaneet olla aiheellisia tai sitten ei, sillä ruraleilla oli käytännössä täysi toimintavapaus, kunhan vain olivat kuuliaisia Porfirio Díazin itsevaltaiselle hallitukselle. Heidän toimistaan ei voinut kenellekään kannella. Arango oli kuitenkin “liikesuhteissa” vaikutusvaltaiseen Pablo Valenzuelaan, jolle hän tapasi myydä kulloisenkin ryöstösaaliinsa. Tällä perusteella hänet vapautettiin, mutta hän joutui liittymään liittovaltion armeijaan. Joitakin kuukausia myöhemmin hän surmasi upseerin, varasti hevosen ja pakeni jälleen Chihuahuaan. Isänpuoleisen isoisänsä mukaan hän otti itselleen nimeksi Francisco Villa, jonka hän säilytti elämänsä loppuun asti. “Pancho” on Franciscon lempinimimuoto. Historia ja julkisuus tuntevat Doroteo Arangon juuri Pancho Villana. Ystävät kutsuivat häntä La Cucarachaksi eli “torakaksi”. Siitä tulee tuon tunnetun corrido-laulun nimikin. Tässä vaiheessa Doroteo Arangon elämä näytti asettuneen kaltevalle pinnalle yhtenä monista meksikolaisista maantierosvoista, joiden elämä olisi mitä todennäköisimmin päättynyt ennemmin tai myöhemmin väkivaltaisesti. Todennäköisesti ennemmin.

Vuonna 1910 Pancho Villa tapasi Chihuahuan osavaltion kuvernöörin Abraham Gonzálezin, joka oli Porfirio Díazin armottoman ja ikuiselta näyttävän hallinnon tiukka vastustaja ja vallankumouksesta unelmoivan rikkaan tilallisen Francisco Indalecio Maderon edustaja Chihuahuassa. González, joka keräsi väkeä Díazia vastaan käytävään valtataisteluun, ei piitannut Villan taustoista, mutta onnistui vakuuttamaan hänet siitä, että hänen taistelunsa Díazia vastaan maalaisten puolesta ja tilallisia vastaan olisi paljon arvokkaampaa kuin pelkkä rosvoilu. Pancho Villasta tuli Abraham Gonzálezin ja hänen kauttaan myös Francisco Maderon harras ihailija ja luotettava liittolainen.

Pancho Villa osallistui vallankumouksen ensimmäiseen voittoisaan taisteluun Ciudad Juárezissa vuoden 1911 puolella ja saavutti Maderon luottamuksen. Pancho Villa vastusti vanhan porfiristan Venustiano Carranzan nimittämistä sotaministeriksi eikä uusi ehdokas Victoriano Huerta ollut sen parempi, mutta Villa oli mukana, kun Huerta kukisti Pascual Orozcon kapinaliikkeen. Kokiessaan Villan kilpailijakseen Huerta puolestaan panetti Villan vankeuteen ja tuomitsi hänet kuolemaan, mutta viime hetkellä saapui presidentti Maderon sähke, joka muutti tuomion vankeudeksi. Villa ei kauan vankeudessa viihtynyt, vaan karkasi.

Vuoden 1913 helmikuussa Victoriano Huerta kaappasi vallan järjestämällä presidentti Maderon ja varapresidentti José Pino Suárezin murhat. Vähän sen jälkeen Huerta antoi käskyn surmata myös Abraham Gonzálezin. Molemmat Pancho Villan ihailemat johtajat Madero ja González oli näin surmattu. Villa liittyi Huertan vastaiseen liikkeeseen, vaikka sitä johti hänen inhoamansa Carranza, mutta Carranza oli sentään pienempi paha.

Pancho Villa alkoi koota omaa armeijaa Huertaa vastaan. Hän sai mukaansa ammattisotilaitakin kuten arvostetun tykistökenraali Felipe Ángelesin ja Calixto Contrerasin ollessaan Chihuahuan osavaltion väliaikaisena kuvernöörinä.

Armeijaansa rahoittaakseen hän painatti omaa setelirahaa ja pakotti pankit hyväksymään sen lailliseksi maksuvälineeksi. Niin suuri oli häntä kohtaan tunnettu kunnioitus, että jopa Yhdysvaltain puolella hänen pesonsa hyväksyttiin täydestä arvostaan. Pancho Villa pani myös pohjoisen suurtilalliset maksamaan suuria summia hänen armeijansa rahoittamiseksi. Villan armeija voitti ammattikenraali Huertan armeijan lopulta. Meksiko oli polvillaan hänen edessään.

Emiliano Zapata oli pettynyt Maderon hidasteluun, mutta vihasi Huertaa aivan kuten Villakin. Hän ahdisti Huertaa etelän suunnasta. Huertan kukistuttua Zapata ja Villa tapasivat toisensa vuonna 1913 Méxicossa. Zapata varoitti Villaa Carranzasta, josta oli hänen mielestään kasvamassa uusi Porfirio Díaz.

Pancho Villalla ja Emiliano Zapatalla oli Meksikon avaimet käsissään, mutta kumpikaan ei halunnut presidentin virkaan. Zapata siksi, ettei halunnut jättää moreloslaisia yksin, ja Villa siksi, että hän tiesi, etteivät hänen kykynsä riittäisi siihen. Heistä on yhteiskuva presidentin palatsissa Méxicossa: Villa istuu presidentin istuimella ja Zapata hänen vierellään. Sillä hetkellä Meksikon kohtalo riippui näiden kahden kapinallisen valinnoista.

Villa ja Zapata.

Carranza onnistui kuitenkin lopulta nostattamaan armeijan, jonka vahvana miehenä oli kenraali Álvaro Obregón. He onnistuivat voittamaan Villan armeijan useissa taisteluissa ja työntämään hänet omille tutuille seuduilleen Durangoon ja Chihuahuaan. Carranzan tarjoama armahdus houkutteli monet sotilaat pois Villan armeijasta, ja lukuisat veriset taistelut olivat kuluttaneet sen taisteluarvoa. Lopulta Villa vetäytyi pohjoisen vuorille División del Nortensa, Pohjoisdivisioonansa, jäännösten kanssa harjoittamaan sissisotaa.

Maaliskuussa 1916 Villa hyökkäsi Yhdysvaltain puolelle Columbusin kaupunkiin New Mexicoon saadakseen haltuunsa lisää aseita, ampumatarvikkeita ja muonaa jatkaakseen taistelua Carranzaa vastaan. Tämä on ainoa kerta, jolloin Yhdysvaltoihin on hyökännyt vieras armeija. Yhdysvallat lähettikin kenraali John Pershingin johtaman 5000 sotilaan rangaistusretkikunnan ottamaan Pancho Villan vangiksi. Se oli toivoton yritys, sillä Pancho Villa miehineen oli omalla tutulla maaperällään, Pershing ei ollut. Vaikka Pershingillä oli käytössään jopa lentokoneita ja kuorma-autoja, menestystä ei tullut. Lisäksi jälleen kerran meksikolaiset nousivat ulkomaista maahan tunkeutunutta armeijaa vastaan. Operaatio oli täydellinen epäonnistuminen. Pancho Villan maine kasvoi sekä omassa maassa että Yhdysvalloissa, sillä Pershingillä oli mukanaan myös sotakirjeenvaihtajia, jotka raportoivat värikkäästi sodan käänteistä ja sankareista.

Pancho Villan arkkiviholliseksi muuttunut Venustiano Carranza murhattiin toukokuussa 1920. Pancho Villa teki sopimuksen sotimisensa lopettamisesta väliaikaisen presidentin Adolfo de la Huertan kanssa ja sai palkkioksi eläkkeen ja suuren maatilan Canutillosta läheltä Hidalgo del Parralia. Hänellä oli myös Chihuahuassa maatila, jonka kanssaomistajana oli yksi hänen vaimoistaan María Luz Corral.

Pancho Villa asettui ilmeisen vilpittömin aikein asumaan tilalleen mukanaan joukko doradojaan eli henkivartijoitaan. Hän jopa alkoi opetella lukemaan ja kirjoittamaan. Presidentiksi noussut Álvaro Obregón ilmeisesti epäili kuitenkin jotakin olevan tekeillä ja hän järjesti Pancho Villan surmaamisen hänen ollessaan 20.7.1923 käymässä läheisessä Parralin kaupungissa Dodge-autollaan henkivartijan saattamana. On muitakin teorioita. Väitetään, että Pancho Villa oli suunnitellut asettuvansa presidenttiehdokkaaksi seuraavissa presidentinvaaleissa 1924, jolloin vastaehdokkaana olisi ollut kenraali Plutarco Elías Calles. Kahdeksan kiväärimiestä kadunkulmassa väijyksissä panivat kuitenkin pisteen kaikille spekulaatioille eikä Villalla ollut mitään mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa.

Pancho Villa eli alun perin Doroteo Arango haudattiin Parraliin Chihuahaan. Vuonna 1926 haudasta varastettiin Villan pääkallo eikä sitä ole löydetty koskaan. Se on jollain keräilijällä makaaberina muistoesineenä. Villan leski María Luz Fierro Corral de Villa perusti Pancho Villan museon Parraliin. Hän kuoli heinäkuussa 1981 pari päivää sen jälkeen, kun oli täyttänyt 89 vuotta.

Kun olin Meksikossa vuonna 1974, näin Excelsior-lehdessä mielenkiintoisen kirjoituksen. Siinä lehdessä oli julkaistu artikkelisarja vallankumouksesta ja Pancho Villan kuolemasta. Pari päivää myöhemmin Excelsiorin yleisönosastossa oli lähetetty kirjoitus, jossa Austreberta Rentería, eräs Villan “ylimääräisistä” vaimoista esitti jyrkän vastalauseensa siitä, että artikkelissa oli mainittu María Luz Corral Villan leskenä! “Minä olen Pancho Villan leski, koska olin hänen kanssaan naimisissa, kun hän kuoli!”, julisti Doña Austreberta.  Ei se siihen päättynyt, sillä parin päivän kuluttua María Luz Corral julkaisi, jos mahdollista vielä tiukemman sävyisen kirjoituksen, jossa ilmoitti olevansa Pancho Villan ainoa virallinen vaimo ja kaiken lisäksi Pancho Villan museon ylläpitäjä ja heidän yhteisen haciendansa omistaja.

Pancho Villan vaimojen lukumäärä on enemmän kuin yksi, mutta ei ole yksimielisyyttä siitä, kuinka monta enemmän niitä on ollut, sillä Pancho Villalla oli tapana järjestää epävirallisia vihkimisiä useiden rakastajattariensa kanssa. Hehän pitivät tällaisista huomionosoituksista ja jopa ottivat ne vakavasti, kuten Austreberta Renterían esimerkki osoittaa. Tämä kuoli 90-vuotiaana vajaa vuosi María Luz Corralin jälkeen. Hänellä ja Villalla oli kaksi poikaa.

Aika hauskaa luettavaa yli 50 vuotta heidän yhteisen aviomiehensä kuoleman jälkeen!  Mutta minähän olin Meksikossa ja nautin siitä täysin siemauksin!

Joltakin ulkomaanmatkaltani olen ostanut Ripleyn taskukirjan, jossa on erilaisia hautausmaa-aiheisia kaskuja. Kuten voitte havaita, minuun on tarttunut aimo annos meksikolaisuutta näiden vuosien aikana. Tässä kirjassa oli piirroskuva eräältä hautausmaalta, minne oli haudattu mies ja hänen neljä vaimoaan. Hautakivi oli hakattu tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus johtavana ajatuksena. Neliömäisen hautakiven kussakin kulmassa oli yhden vaimon tiedot. Keskellä oli “Our Harry” tietoineen.

Zapata elää! Pancho Villa tulee!

Emiliano Zapataa ihannoiva seinämaalaus Chinamecan kylässä.