Muskottia Grenadalla

Jyrki K. Talvitie.

Grenada on pieni saari eteläisellä Karibianmerellä Venezuelan itäisen rannikon edustalla, aika lähellä Trinidadia. Se on niin lähellä joka pojan kuvitelmaa paratiisisaaresta kuin vain voi olla. Leppeä trooppinen ilmasto, kauniin vaihteleva maisema: meren rantaa, vuoria, sademetsää, vesiputouksia. Grenada on Karibianmeren, ja oikeastaan koko Amerikan, ainoa maustesaari. Tietyissä osissa saarta muskottipähkinän miellyttävä tuoksu leijuu tuntuvana maiseman mausteena.

Muistettavassa menneisyydessä Grenada on ollut maailmanlehdistön otsikoissa  lokakuussa 1983. Silloin Yhdysvaltojen merijalkaväki valtasi Grenadan ja suisti vallasta kommunistisen hallinnon. Vuonna 2004 hurrikaani pyyhkäisi yli Grenadan ja valtaosa saaren taloista tuhoutui tai vaurioitui pahasti. Sekin toi Grenadan nimen otsikoihin mutta vähemmän.

Ensimmäisen kerran nykyisin Grenadan nimellä kulkeva saari tuli eurooppalaisten tietoon, kun Kolumbus kolmannella matkallaan vuonna 1498 osui saarelle ja nousematta maihin antoi sille nimeksi Concepción. Karibi-intiaanit käyttivät saarestaan aivan muuta nimeä, Camahogne.

Ranskalaiset valtasivat saaren espanjalaisilta vuonna 1650 ja antoivat saarelle nimeksi La Grenade. Britit vuorostaan kaappasivat saaren ranskalaisilta hieman yli sata vuotta myöhemmin tuloksena seitsenvuotisen Pohjois-Amerikassa käydyn intiaanisodan rauhanteosta. Siitä lähtien Grenada naapurisaarineen on kuulunut Brittiläiseen imperiumiin. Silloin sitä kutsuttiin nimellä Windward-saaret. Vuonna 1958 perustettiin Länsi-Intian liittovaltio, jonka yhdeksi osaksi Windward-saaret tuli. Sitä järjestelyä ei kestänyt kuin neljä vuotta. Vuodesta 1967 saaristo oli Yhdistyneen kuningaskunnan liitännäisvaltio, ja vuonna 1974 siitä tuli itsenäinen Grenadan valtio.

Grenada alkoi hiertää kivenä Yhdysvaltain presidentin, tammikuussa 1981 valtaan nousseen Ronald Reaganin kengässä, kun saarella oli käynnistynyt uuden lentokentän rakentaminen. Ei se lentokentän kiitorata häirinnyt — siitähän oli mitä ilmeisintä hyötyä saaren orastavalle turismille — vaan se että sitä tulivat rakentamaan kuubalaiset työläiset, seitsemän sataa kaikkiaan. Lisäksi se oli pituudeltaan ja rakenteiltaan ylimitoitettu siviilitarpeisiin. Näin ainakin nähtiin hyväksi väittää. Reagan epäili, että lentokenttää tultaisiin käyttämään neuvostoliittolaisten kaukopommittajien tukikohtana. Aika rohkea olettamus kun ottaa huomioon, että Neuvostoliitto pyrki visusti välttämään uusia taloudellisia painolasteja Karibialla. Kuubassa oli päänsärkyä riittämiin.

Grenadalla oli kuitenkin jo 1970-luvun puolella ottanut vallan omassa maassaan erittäin suosittu mutta silti erittäin itsevaltainen kommunisti Maurice Bishop. Hän kaveerasi Fidel Castron kanssa, ja Kuubahan oli kovasti lähellä maantieteellisestikin. Castro kiinnostui vaikutusvaltansa levittämisestä silloin, kun kommunismi oli vielä voimissaan — ainakin niin luultiin. Bishop puolestaan yritti tasapainoilla jonkinlaisen sitoutumattomuuden viikunanlehden suojassa. Reaganin mielestä Kuuballe ei saanut antaa vähääkään lisää vaikutusvaltaa.

Jokaisen Yhdysvaltain presidentin on jossakin presidenttikautensa vaiheessa, mieluimmin alussa, pullisteltava lihaksiaan suorittamalla jokin näyttävä sotilasoperaatio jossakin. Jokainen haluaa vuorollaan olla jonkinlainen maailmanhistorian pistoolisankari Paukku-Pete. Reagania ärsytti se, että El Salvadorin sisällissotaa ei saatu lopetettua eikä maan vasemmistoa nujerrettua. Vielä enemmän häntä ärsytti sandinistien avoimesti kommunistinen hallinto Nicaraguassa. Ei edes sandinisteja vastaan masinoitu contra-liike näyttänyt saavan mitään ratkaisua aikaiseksi. Vielä yksi uusi kommunistien juoni Yhdysvaltain kiusaksi olisi ollut jo sietämätön loukkaus.

Reagan oli pälyillyt ympärilleen, minne voisi suunnata kommunismin vastaisen toimintatarmonsa. Neuvostoliitto oli silloin vielä näennäisesti voimakas suurvalta, vaikka vasta vuoden virassaan ollut NKP:n pääsihteeri Juri Andropov olikin jo elämänsä illassa, käytännössä työkyvytön ja kuolemansairas. Pysähtyneisyyden aika siis vain jatkui.

Silloin, lokakuun puolivälissä, Grenadan kommunistien Bishopin-vastainen lahko teki vallankumouksen. Heidän mielestään Bishop oli taantumuksellinen ja tilalle tarvittiin tiukempaa kommunistista otetta. Sama vanha virsi siis. Uusi klikki vangitsi Bishopin ja antoi teloittaa hänet ja eräitä muita hallituksen jäseniä joitakin päiviä myöhemmin. Se oli virhe. Siitä tuli vain Reaganille hyvä syy puuttua asiaan.

Vain viikkoa myöhemmin yhdysvaltalaiset sotilaat jo nousivat maihin, valtasivat lentokentän ja ottivat saaren haltuunsa. Muodollisesti Dominican naispääministerin pyynnöstä. Totta kai sitä seurasivat maailmalla tavanomaiset syytökset epädemokraattisista ja imperialistisista otteista, mutta loppujen lopuksi mikään naapuri- tai muukaan maa ei ollut valmis lähtemään taistelemaan tuntemattoman karibialaisen pikkusaaren vuoksi. Tilanne saarella oli joka tapauksessa jo livennyt paikallisten osapuolten käsistä eivätkä heidän otteensa olleet yhtään sen demokraattisempia. Tilanteen eskaloituminen sisällissodaksi ei ollut kenenkään intresseissä.

Tällainen oli siis tilanne ollut kolme vuotta aikaisemmin, ennen kuin María Cristina ja minä lähdimme Grenadalle joulukuun alussa 1986. Minä olin juuri vetänyt raskaan mutta mielenkiintoisen suomalaisten taiteilijoiden ja muutaman ruotsalaisen tuttavan muodostaman 16 hengen ryhmämatkan 35 päivässä seitsemän Etelä-Amerikan maan kautta Guatemalaan. María Cristina tuli Suomesta suoraan Guatemalaan ja sieltä lähdimme Grenadalle.

Näkymä merelle Grenadan länsirannalta. Grenada oli sillä lailla hankala paikka, että minulta oli varastettu kamera matkalaukusta Liman lentokentällä, ennen kuin tulin Panaman ja Guatemalan kautta Grenadalle. Sen vuoksi minulla on vain vaimon vaatimattomammalla kameralla ottamia paperikuvia, jotka olen skannannut.

Miksi ihmeessä Grenadalle? Siksi että meillä oli chileläis-perulais-yhdysvaltalainen ystäväpariskunta, Cathy, Ricardo ja tytär Leonor Chiarella, jotka olivat työskennelleet Yhdysvaltain suurlähetystössä Helsingissä, missä MC:kin silloin työskenteli. Tai Leonor oli oikeastaan vain ollut syntymässä Helsingissä, ei työskentelemässä. Nyt he olivat komennuksella Yhdysvaltain Grenadan-suurlähetystössä, joka oli luokiteltu ”hardship postiksi” eli ”epämukavaksi virkapaikaksi”. He olivat kutsuneet meidät käymään Grenadalla.

Mikäs siinä! Grenadalla ei tule käytyä vahingossa; sinne pitää matkustaa nimenomaisesti siinä tarkoituksessa.

María Cristinan tultua KLM:llä Suomesta Guatemalan La Auroran lentoasemalle kävimme saman tien buukkaamassa itsemme valmiiksi PanAmin lauantaiselle lennolle Miamiin, mistä oli tarkoitus jatkaa toisella PanAmin lennolla Barbadosille.

Guatemalan Camino Real –hotellista on hyvä näkyvyys lentokentältä nousevien koneiden suuntaan. Lauantaiaamuna odotellessamme hotellihuoneessamme lähtöä kentälle havaitsin PanAmin koneen nousevan tyylikkäästi ilmaan. Kappas vaan, toinenkin PanAmin lento lähti!

Aikanaan lähdimme kentälle ja ilmoittauduimme PanAmin deskillä.

• Mutta, Señor, teidän koneenne lähti jo!

Minä siihen sanomaan, että yhdeltätoistahan se vasta lähtee. Olen lentänyt sillä lennolla monet kerrat.

• Kyllä, kyllä, Señor, mutta lauantaisin se lähtee jo kello kymmenen!
• Ei minulle ilmoittautumassa käydessäni kukaan sanonut siitä mitään.

Minähän olin tietysti väärässä, kun en ollut katsonut lipusta lähtöaikaa. Tosin olin todellakin lentänyt tuolla Miamin lennolla niin monta kertaa aikaisemmin, että muistin sen tavanomaisen lähtöajan erinomaisen hyvin, liian hyvin. Edellisen päivän Prensa Libressä olin nähnyt lähtöajan saman päivän lähtevien lentojen luettelossakin. Ei koskaan pitäisi luottaa pelkkään muistiin, vaan aina pitäisi tarkistaa lähtöajat, mieluummin useampaan kertaan.

Onneksi olin juuri vetänyt tuon 35-päiväisen yhtäjaksoisen työtä vuorotta –matkan Brasiliasta Guatemalaan ja osana järjestelydiiliä meillä oli agenttilippu ensimmäisessä luokassa. Yllätyksekseni, ennen kuin olin ehtinyt miettiä ratkaisua tilanteeseen, PanAmin virkailija (nähtyään että olin matkatoimistoagentti) tarjosi ratkaisuksi sitä, että PanAm maksaa hotelliyömme ja siirtää meidät seuraavan päivän lennoille, jos tällainen järjestely meille sopii. Kyllähän se meille sopi.

Ei mitään paniikkia siis! Sen sijaan nyt nousi ongelmaksi, miten saamme sanan myöhästymisestämme Grenadalle Chiarelloille. Ryhdyimme heti hotelliin palattuamme soittelemaan ja siihen kuluikin melkein koko päivä. Puhelut eivät kerta kaikkiaan menneet läpi.

Niinpä sitten matkustimme koko seuraavan päivän ja saavuimme illaksi Barbadosin Bridgetowniin. Lentohan ei ollut näin pitkä, mutta jouduimme puoli päivää kuppaamaan Miamin tylsääkin tylsemmällä ja ruuhkaisella lentoasemalla odottamassa seuraavaa PanAmin Barbadosin-lentoa.

Aikanaan jatkoimme Barbadosilla soittoyrityksiämme Grenadalle. Ei mitään tulosta. Yhteyttä ei vain saanut.

Barbadosilta Grenadaan lentää paikallinen lentoyhtiö LIAT eli Leeward Islands Air Transport, leikillisesti ”Luggage in Another Town” tai ”Leaves at Any Time”. Muistaakseni LIAT lensi kaksimoottorisilla Twin Ottereilla, jotka ovat siellä päin maailmaa tyypillisiä lentolaitteita saarten välisessä liikenteessä.

Saavuimme enemmittä kommelluksitta Grenadan uudelle Point Salinen  lentoasemalle ja siellähän näkyi Cathy Chiarella jo olevankin terassilla Leonor-tyttären kanssa meitä odottamassa.

Sitten vain passintarkastukseen. Minä menin suomalaisella passillani sujuvasti läpi, mutta María Cristinan kanssa tulikin stoppi. Hän matkusti silloin vielä chileläisellä passilla, ja siihen maailman aikaan, kun chileläisiä pakolaisia oli vuoden 1973 vallankaappauksen jälkeen pyrkinyt satoja tuhansia poliittisiksi (tai taloudellisiksi) pakolaisiksi eri puolille maailmaa, chileläisille oli pantu kaikenlaisia esteitä, kuten viisumivaatimuksia siellä täällä. Osittain kysymyksessä oli myös mielenilmaisu huonomaineista kenraali Pinochetia vastaan.

Olimme tarkistaneet Ison-Britannian suurlähetystöstä, joka edusti Grenadaa Suomessa, tarvitseeko chileläinen viisumin Grenadalle vai ei. Ei, ei tarvitse! Mutta iso musta passintarkastaja Grenadan lentokentällä olikin päättänyt, että kyllä tarvitsee. Eikä hänen päätään kääntänyt mikään järkipuhe. Onneksi Cathy oli päässyt diplomaattipassillaan passintarkastukseen viereemme. Hän ilmoitti soittavansa Yhdysvaltain suurlähettiläälle kertoakseen tilanteen. Näin tapahtuikin ja suurlähettiläs soitti Grenadan poliisipäällikölle, joka soitti passintarkastajalle. Näin homma hoituikin, mutta aikaa kului. Joskus on ihan hyvä, kun on suhteita oikeisiin paikkoihin.

Kerroimme Chiarelloille, että olimme kaksi päivää yrittäneet soittaa heille kertoaksemme, että tulemme vuorokauden myöhässä. Cathy olikin käynyt lentokentällä jokaista lentoa vastassa meitä odottaessaan. Selitys puhelinviestinnän ongelmiin oli se, että Grenadalla toimi silloin vain ns. kuivan kauden puhelin. Silloin kun sataa, kosteus lamauttaa puhelinverkon. Oli juuri satanut useampia päiviä yhteen menoon. Kännyköitä ei silloin vielä ollut olemassa, varsinkaan Grenadalla.

Chiarellojen talo oli saaren eteläkärjessä L’Anse aux Epines –nimisessä paikassa, mereen kurkottavan niemen tyvessä. Pääkaupunki St. George’s oli vain alle kymmenen kilometrin päässä.

Yhdysvaltain suurlähetystö ei ollut kovin suuri kooltaan eikä saarella tainnut Ison-Britannian ja Venezuelan suurlähetystöjen lisäksi muita suurlähetystötason diplomaattisia edustustoja ollakaan.

Seuraavana aamuna kävimme tutustumiskierroksella pääkaupungissa St. George’sissa. Se oli vain neljän tuhannen asukkaan kylä, mutta sijaitsee kauniin ja suojaisan lahden rannalla kukkulan rinteellä. Sen yläpuolella on linnoitus, joka on aikanaan vartioinut lahtea ja sen suuta tehokkaasti. Lahdella on tilaa isommillekin risteilyaluksille. Lounastimme oikein miellyttävässä ranskalaisessa ravintolassa rantakadun varrella.

Pääkaupungin St. George’sin edustalla on suojainen satama.

Viikon kestäneen oleskelumme aikana ehdimme kiertämään saarta kohtuullisen hyvin. Grenadan saari ei olekaan aivan pieni, se on sentään 350 neliökilometriä. Saari on täyttä tropiikkia, siellä on hedelmällinen maaperä, ja korkein vuorenhuippu Mount Saint Catherine on peräti 840 metriä korkea. Sisäosissa on kunnon sademetsää, on jokia, puroja ja vesiputouksia niin, että kaunista maisemaa löytyy joka puolelta.

Grenada on kuuluisa muskottipähkinästään. Se tuottaa viidesosan maailman muskotista, seuraavana Indonesian jälkeen. Muskotin tuoksu onkin Grenadalla hyvin yleinen, sillä muskottipähkinää myydään matkamuistonakin. Kävimme seuraamassa muskotin käsittelyä ja pakkaamista saaren suurimman muskotintuottajan tuotantolaitoksessa länsirannan kaupungissa Goyavessa.

Eräänä päivänä Chiarellojen ystävä Rudolf Herrera, espanjalaisportugalilaisvenezuelalaisgrenadalainen monitoimimies, joka tunsi kaikki ja jonka kaikki tunsivat, tarjoutui viemään meidät saaren ympäriajolle Mitsubishi-maastoautollaan.

Itärannan ainoa merkittävä asutuskeskus on Grenville, mutta se ei tehnyt mitään järisyttävämpää vaikutusta. Juomalla kylmät oluet rantakuppilassa annoimme kuitenkin Grenvillen talouselämälle merkittävän impulssin. Sitten jatkoimmekin matkaa saaren pohjoiskärkeen, missä lojuskelimme jonkin aikaa hienolla mutta täysin autiolla Leveran hiekkarannalla.

Hiekkarannalta jatkoimme saaren ympäriajoa lähelle Sauteursin kylää. Se sijaitsee aikaisemman sokeriruo’on viljelyalueen keskellä.

Ajoimme kaksikerroksisen kivitalon pihaan. Rakennus, Plantation House, oli aikanaan ollut sokeriplantaašin päärakennus. Sen ympärillä oli upeasti kukkiva, hyvin hoidettu ja laaja puutarha. Näkymä oli kuin brittiläisestä television puutarhaohjelmasta. Näkymä oli lähes vapaa joka suuntaan: kumpuilevia kukkuloita, syvänvihreätä kasvillisuutta, tropiikin puita ja paljon, paljon kirkkaanpunaisia kukkia.

Pääovelle ilmaantui arviolta seitsemänkymppinen valkohiuksinen nainen, melkein Miss Marplen kaksoissisar, tervehtimään meitä. Hän oli Betty Mascoll, omistaja.

Rakennukselle johtavan tien alussa ei ollut tienviittaa eikä tielläkään mitään opastaulua. Perillä St. Patrickin kylässä ei myöskään ollut ainoatakaan nimikylttiä tai mitään muutakaan indikaatiota siihen, että kysymyksessä oli saaren kuuluisin ravintola-majatalo. Morne Fendue.

Astuimme sisään omistajarouvan saattelemina ja asetuimme pöytään talon ruokasaliin, missä odotti myös Betty-rouvan sisar. Meille oli tietenkin katettu pöytä jo valmiiksi, sillä tähän ravintolaan hyväksyttiin vieraita vain ennakkotilauksen perusteella. Edellyttäen tietenkin että Betty Mascoll ensin hyväksyi anojan asiakkaakseen. Oli hyvä voida esittää jonkin hänen tuntemansa henkilön suositus. Tässä tapauksessa Rudolfin nimi riitti.

Ruokasalissa meitä palveli muutama kokomusta tarjoilija, pukeutuneina valkoisiin pitsikoristeisiin asuihin, valkoiset pitsikäsineet käsissään.

Pöydässä oli tarkassa ojennuksessa kaikki tarvittavat lasit ja hopeiset ruokailuvälineet. Lautaset olivat hienointa posliinia.

Betty Mascoll puhui puhdasta oxfordinenglantia. Tunnelma oli suorastaan epätodellinen. Oli kuin olisimme siirtyneet yhdellä ovenavauksella 1800-luvulle. Pöydässä istuessamme näkyvissä ei ollut mitään, mikä ei olisi voinut olla siinä jo sata vuotta aikaisemmin. Ruoka oli kyllä tuoreempaa.

Ensin meille tarjottiin paikallista erikoisuutta. Calaloo Soup on valmistettu muskottipähkinän kukan terälehdistä. Sitä olimmekin maistaneet jo aiemmin ja mieltyneet siihen. Sen jälkeen tarjoiltiin Pepper Pot, grenadalainen versio kanapadasta, joka oli maustettu nimen mukaisesti pippurilla ja muskottipähkinällä ja valmistettu hiukan meksikolaista mole poblanoa muistuttavaan tummansakeaan liemeen. Sillä oli aivan sama vaikutus kuin chilillä Meksikossa. Tropiikissa chili panee hikoilemaan ja synnyttää vilvoittavan tunteen. Plantation Housen paksujen kiviseinien suojassa oli muutoinkin ihastuttavan viileätä, mutta Pepper Pot antoi vielä viimeisen silauksen tyytyväiselle ololle. Hieno ja maittava lounas synnytti täydellisen tyytyväisyyden tunteen. Paikallinen Carib-olut oli piste iin päällä.

Valokuvataiteilija poistuu itseensä tyytyväisenä ja vatsakin tyytyväisenä Morne Fendue -ravintolasta, joka sijaitsee vanhan sokeriruokoviljelmän keskellä saaren pohjoisosassa. Ravintolan keittäjän pepper pot teki tehtävänsä.

Ravintolan kaksi kuuluisinta vierasta olivat olleet Ison-Britannian prinsessa Margaret 1950-luvulla ja presidentti Ronald Reagan, joka kävi tapaamassa saaren vuonna 1983 miehittäneitä yhdysvaltalaisia joukkoja. Saattapa olla, että hän Betty Mascollin vieraana oltuaan mietti, että kannattipa tämä saari valloittaa!

Plantation House oli alun perin rakennettu 1700-luvun lopussa, mutta se on saanut nykyisen muotonsa 1800-luvun lopulla. Betty Mascollin isä Frederick  Kent tuli Somersetistä Isosta-Britanniasta 1857 lakimiesuralle Grenadalle, missä hän nai grenadalaisen naisen. Vuonna 1912 syntynyt Elizabeth ”Betty” Mascoll oli Frederick Kentin pojantytär. Isoäitinsä puolelta Betty Mascollin esi-isien joukossa oli 1700-luvun alussa Grenadalle asettunut merirosvo, jolla oli karibivaimo. Hyvin oli brittiverta kierrätetty!

Betty Mascollilla oli kuusi sisarusta. Hän sai parhaan mahdollisen kasvatuksen, ensin Trinidadilla ja sittemmin Britanniassa ja Sveitsissä. Sodan ajaksi Betty Mascoll palasi Britanniaan kotirintaman tehtäviin, mistä hänet palkittiin kahdella kunniamerkillä.

Sodan jälkeen 34-vuotias ”sotaveteraani” palasi Grenadalle ja avioitui vuonna 1948. Hänen ainoat lapsensa, kaksi poikaa, kuolivat kumpikin, ennen kuin olivat saavuttaneet 40 vuoden iän. Miniät ja lapsenlapset ovat edelleen hengissä.

Hurrikaani Janet aiheutti suurta tuhoa Grenadalla vuonna 1955. Betty Mascoll oli aktiivi partiolainen ja paikallisen Punaisen Ristin toimihenkilö. Hän pani koko tarmonsa hurrikaanin tuhoista kärsineiden maanmiestensä auttamiseen, millä hän saavutti kaikkien kunnioituksen ja arvonannon.

Betty Mascoll kuoli rintasyöpään vuonna 1998.

Morne Fenduen tulevaisuus oli aluksi epävarma, mutta lopulta Betty Mascollia hoitanut grenadalainen lääkäri Jean Thompson päätti ostaa paikan ja pitää huolta siitä, että sen maine säilyy tulevillekin sukupolville. Hän on nyt hoitanut Morne Fenduetä jo toistakymmentä vuotta.

Saarella ollessamme vuoden 1986 joulukuussa matkailijoita ei ollut juuri ollenkaan. Kävimme saaren parhaalla uimarannalla Grande Anse Beachillä uimassa ja olimme siellä yksinämme. Lähtöpäivää edellisenä iltana tarjosimme isännillemme illallisen saaren parhaassa hotellissa Renaissancessa. Olimme ainoat asiakkaat. Vuoden 1983 sotatoimet vaikuttivat vieläkin. Planter’s punch maistui joka tapauksessa, nyt grenadalaisena versiona, siis rommipunssi muskottipähkinällä maustettuna.

Kun olimme saaren ympäriajolla, näin St. George’sin ja Guayaven puolivälissä saaren radioaseman lyhytaaltolähettimen ja -antennin poltettuna. Tulipa silloin mieleeni, että olin usein kuunnellut juuri tuon Windward Islands Broadcasting Servicen lyhytaaltolähetyksiä 1950- ja 1960-luvuilla taajuudella 15085 kHz 19 metrin bandilla. Eipä pälkähtänyt koskaan mieleen, että jonakin päivänä olisin samaisella saarella itsekin.

Siitäpä tulee mieleeni, että kesällä 1959 harrastin innokkaasti DX-kuuntelua Turengissa isoäitini luona. Talo sijaitsi korkealla mäellä ja sinne oli helppo vetää antenneja, eikä häiriöitä ollut lähimaillakaan. Olin viettänyt kesän alun Englannissa kielikoulussa ja elokuussa oli kova hinku päästä kuuntelemaan ulkomaisia yleisradioasemia. Joen toisella puolella Hartzellin huvilassa vietti kesää luokkatoverini Ilkka Pitkänen, jonka olin innostanut DX-kuunteluharrasteen piiriin. Vietimme varmaan useimmat yöt kuuntelemalla kaukaisia radioasemia, etenkin Latinalaisesta Amerikasta. Päivällä sitten kirjoitimme kuunteluraportteja, jotka veimme Turengin postiin, joka sijaitsi Turengin komeassa rautatieasemarakennuksessa.

Meillä oli aina lähtevää postia kourakaupalla mitä ihmeellisimpiin maihin eri puolille maailmaa. Postin tytöt valahtivat kalpeiksi joka kerta, kun ilmestyimme heidän asiakkaikseen. Siihen aikaan jokaiselle maalle oli oma postitaksansa ja tyttöjen piti selvittää, mikä kunkin kirjeen taksa oli. Maiden nimet oli kirjoitettu tietenkin englanniksi, eikä silloin englantia osattu niin kuin osataan nykyään. Lisäksi me tarvitsimme kansainvälisiä vastauskuponkeja (IRC) ja kirjeet piti kirjata. Joskus jopa lähetimme epävarmoiksi vastaajiksi tunnetuille radioasemille kirjeemme saantitodistuksella. Postin tytöillä riitti pientä puuhaa melkein joka päivä meidän lähtevän postimme kanssa.

Erityisesti muistan, kuinka yksikin tyttö epätoivoissaan yritti selvittää Windward-saarten sijaintia. West Indies ei ollut hänelle ollenkaan tuttu alue, ja me pitkitimme hänen piinaansa sanomalla, että se on Länsi-Intia, jolloin hän lähti laskemaan taksaa Intian mukaan. Olimme oikein kiusankappaleita. Punastelevien ja kalpeaksi valahtaneiden tyttöjen kiusaaminen vain oli murrosikäisten pojankloppien mielestä olevinaan hauskaa. Sietääpä varoa moista, olisi sanonut Olli.

Grenadalla muuten oli nurkissa lorvailemassa paljon rastafareita, mustia lahkolaisia, joiden arvomaailmaan kuului peseytymättömyys ja tukan leikkaamatta jättäminen. Lopputulos ei ollut kovin kutsuva. Lisäksi he olivat sitä mieltä, että työnteko on ihmisarvoa alentavaa. Muutoinkin heidän ohjenuoranaan oli, että se mikä on minun on sinun, ja se mikä on sinun, on minun. Nimenomaan tässä järjestyksessä. Huumeet kuuluivat myös heidän erityisharrastuksiinsa.

Viikko Grenadalla jätti meille miellyttävän muiston, mutta olihan meillä ystävälliset isännätkin, jotka tekivät parhaansa meitä viihdyttääkseen. 90-luvulla he olivat toisessa hardship postissa Port Moresbyssä Papua-Uusi-Guineassa, mutta siellä emme ehtineet käymään. Chiarellojen myöhemmät kertomukset Port Moresbystä eivät meissä synnyttäneet mitään ylitsepääsemätöntä kaipuuta siihen maailmankolkkaan.