Hei, me lennetään!

Kuva: XA-GUT Norman Islander on laskeutunut ja ryhmäni on jalkautunut, edessään suuri seikkailu. Ei kuitenkaan se seikkailu, joka luki matkan ohjelmassa.

Jyrki K. Talvitie

Lokakuu 1980. Olin tuonut Meksikoon samalla kertaa kaksi ryhmää: maailman museojärjestön ICOM:n kongressin suomalaiset osanottajat ja pienen matkustajaryhmän, jolle olin laatinut erikoismatkaohjelman siksi ajaksi, kun museoihmiset olivat omassa kongressissaan. Tuosta museoväestä eräistä tuli sittemmin ystäviä, joiden kanssa tein vuosia myöhemmin mielenkiintoisia projekteja, mutta se on taas toinen tarina, josta kerron joskus toisaalla. Anneli Ilmonen, Kari Poutasuo, Ulla Huhtamäki, Jarno Peltonen, C.J. Gardberg ja moni muu.

Pienryhmälle olin varannut oman bussin, jolla koko erillisohjelma toteutettaisiin. Meitä oli vain yksitoista henkeä, joista yksi oli suunnitellut poistuvansa puolimatkassa. Meksikolaisen bussin tyypillinen kapasiteetti on kuljettaja + 39 matkustajaa. Meillä oli siis ruhtinaallisesti tilaa.

Olin suunnitellut ohjelmaan ajon maanteitse Chiapasin osavaltioon Carretera Panamericanaa pitkin ja paluun lentoteitse Chiapasin pääkaupungista Tuxtla Gutiérrezistä puolitoista vuorokautta ennen paluuta Pan Americanilla New Yorkin kautta Suomeen. Kuskina meillä oli noin 35-vuotias Francisco Vargas Madrigal, Pérez, Pérez y Pérez –matkatoimiston vakinainen kuljettaja. Francisco oli aikoinaan ollut muun muassa Guerreron osavaltion kovakouraisen mahtimiehen ja kuvernöörin Rubén Figueroa Figueroan autonkuljettajana. Figueroa oli vuonna 1974 joutunut osavaltiossa silloin toimineen Lucio Cabañasin johtaman sissiliikkeen panttivangiksi. Hänet vapautettiin aikanaan ilmeisesti lunnaat maksamalla, mutta Cabañas sai epäselvissä olosuhteissa poliisin ja armeijan yhteisoperaatiossa pian sen jälkeen surmansa.  rancisco oli juuri tuohon aikaan ollut Figueroan autonkuljettaja.

Carretera Panamericana. Parivaljakko bussikuski Francisco Vargas Madrigal ja matkanjohtaja ja opas Jyrki K. Talvitie.

Francisco Vargas oli bussikuskien ammattiliiton aktiiveja. Sillä seikalla oli meille myönteistä vaikutusta myöhemmin, vaikka emme voineet sitä etukäteen arvata. Hän oli erittäin taitava kuski, näki että hän oli vuosikausia ajanut myös raskaita tankkiautoja Meksikon vuoristoteillä. Hän oli tietorikas, joten saatoin päivittää monia tietojani keskustelemalla hänen kanssaan. Keskustelimmekin paljon, sillä opastaessani ryhmiä pyrin mieluusti pitämään katsekontaktin yleisööni eli seisoin kuljettajan vieressä selin menosuuntaan mikrofoni kädessä. Näin saatoin koko ajan keskustella Franciscon kanssa erilaisista asioista, muun muassa sivuuttamistamme maisemista ja kylistä, ja saman tien kertoa niitä tietoja ryhmälleni. Ensimmäinen päivämatka Méxicosta Cuautlan kautta Oaxacaan oli käytännössä koko päivän matka ja maisema oli koko ajan vuoristoa. Ajoimme Carretera Panamericanaa kohti etelää. Minä tulin seisoneeksi kuskin vieressä mikrofoni kädessä yhteensä noin 1700 kilometriä koko retken aikana. Seisoessani bussin laajan tuulilasin äärellä saatoin valokuvata maisemia tavalla, joka ei ollut koskaan aikaisemmin ollut mahdollista, kun olin aina aikaisemmin ajanut tuolla tiellä itse.

Seurasin myös tarkkaan tuon meksikolaisen 380-hevosvoimaisella dieselillä moottoroidun bussin ajamista, sillä siinä oli nelivaihteisessa vaihteistossa ”loikkari” eli vaihdettava perävälitys, minkä seurauksena vaihtamiset olivat vähän tavanomaista mutkikkaampia.

Saatoimme pysähtyä silloin kun halusimme vaikkapa ottamaan valokuvia tai kun näimme jotakin muuta kiinnostavaa. Lounaspaikkaakaan ei ollut tilattu etukäteen, vaan pysähdyimme juomaan ja syömään paikallisiin kanttiineihin silloin, kun tarvis oli. Kaikilla oli riittävästi urheilumieltä.

Yövyimme Oaxacassa, vanhaan luostariin rakennetussa upeassa Hotel El Presidentessä.

Ennen kuin jatkoimme matkaa Tehuantepecin kannaksen yli Tuxtla Gutiérreziin, ajoimme katsomaan sapoteekkien vanhan seremoniakeskuksen Monte Albánin raunioita Oaxacan kaupungin yläpuolella. Tie ylös vuorelle on todella kapea, mutta Francisco sompasi meidät vaivatta ripeästi ja samalla turvallisesti ylös parkkipaikalle. Monte Albánissa ei ollut paljonkaan kävijöitä, joten saimme valokuvata ja ihailla maisemia rauhassa.

Sieltä lähdimme jatkamaan matkaamme kohti Chiapasin osavaltiota. Matkalla pysähdyimme valokuvaamaan ja ihmettelemään maailman suurinta puuta Santa María del Tulessa. Seuraavaksi olivat vuorossa sapoteekkien linnavuorimainen seremoniakeskus Yagulissa ja misteekkien seremoniakeskus Mitlassa.  Sitten edessä olikin taas vuoristoa mutta myös kilometrien mittaisia suoria Tehuantepecin kannaksella.

Tehuantepecissä yövyimme uudessa Hotel Callissa. Sitä ennen kävimme myös vilkaisemassa Juchitánissa, miksi siellä oli (tietämäni mukaan) Finlandia-niminen ravintola. Oikean paikan löysimme, mutta siinä osoitteessa ollut ravintola ei ollut enää tuon niminen. Selitys nimelle jäi saamatta. Tehuantepecin kaupungissa on perinteisesti matriarkaalinen komento. Me lähdimmekin heti aamunkoitteessa jatkamaan matkaa.

Jatkuvat rankkasateet pudottelivat suuria kiviä Carretera Panamericanalle. Koska tällaiset isot kivet olisivat voineet olla pimeässä ajaville autoille tosi vaarallisia, ryhdyimme yleishyödylliseen askarteluun ja vääntämään vastaan tulleiden kuorma-autokuskien avustuksella niitä tieltä pois.

Noustessamme kannaksen jälkeen uudelleen vuorille Chiapasin osavaltion puolella vastaamme nousi odottamaton este. Sadekausi oli jatkunut epätavallisen pitkään ja poikkeuksellisen runsassateisena. Äyräidensä yli nousseet joet olivat vieneet mennessään siltoja ja aiheuttaneet suuria maanvyörymiä, jotka olivat sulkeneet myös Panamericanan monin paikoin. Chiapas oli ollut täysin eristyksissä jo kaksi viikkoa. Osavaltion alueelta olivat loppuneet huoltoasemilta polttoaine ja kaupoista olut. Jälkimmäinen oli varmasti vakavampi poikkeustilanne.

Tällaiseksi menee maata halkova valtatiekin, kun riittävästi sataa.

Me olimme busseinemme ensimmäisten joukossa tunkeutumassa eristyksissä olleeseen Chiapasiin. Busseille annettiin etuajo-oikeus ohi yksityisautojen, mutta ei sentään etuajo-oikeutta olutrekkaan nähden. Joku tärkeysjärjestys sitä sentään pitää olla. Useammassakin kohdassa jouduimme hajonneen sillan sijasta ylittämään joen häthätää kyhätyn, jokeen tehdyn ylityspaikan vadon kautta pyörien kulkiessa metrin syvyisessä vedessä. Edessämme kulki muualta Meksikosta tulevan pelastusretkikunnan ja sivistyksen keihäänkärkenä perävaunullinen polttoainerekka ja täyteen lastattu puoliperävaunullinen Cerveza Superiorin olutrekka. Puskutraktori jyrräsi edellämme avaamassa tielle vyöryneitä maamassoja. Ainakin kerran menin retkueemme miesten kanssa vyöryttämään tieltä sille rinteeltä pudonneita melkoisia kivenmurikoita.

Olutrekka sivistyksen keihäänkärkenä sateiden sorruttamalla Carretera Panamericanalla.

Francisco ei ollut mitenkään huolestunut meidän dieselimme saannista. Hän sanoi voivansa ammattiliittokontaktiensa avulla saada polttoainetta jakeluasemien ulkopuolelta. Ei huolta!

Yövyttyämme Tuxtla Gutiérrezissa lähdimme nousemaan kohti San Cristóbal de Las Casasia Chiapasin ylämaalle. Matkan varrella teimme sivuhyppäyksen ja ajoimme katsomaan mahtavaa El Sumideron kanjonia, jonka pohjalla 900 metrin syvyydessä Meksikonlahteen laskeva vuolas Grijalvajoki aloitteli pitkää matkaansa merelle. Chiapa de Corzossa näimme maanjäristyksen jälkiä ja kuuntelimme paikallista marimbaorkesteria kaupungin torilla.

Tzeltal-tytöt myyvät kukkia matkailijoille, mutta pitävät visusti selkänsä valokuvaajan suuntaan.

Chiapasin ylämaalla ei ollut maanvyörymiä.  Matkalla pysähdyimme valokuvaamaan isossa ruusupuskassa pörrääviä kolibreja, Toisaalla pysähdyimme käymään kauppaa tienvartta kulkevien tzeltal-mayatyttöjen kanssa.

Osuimme San Cristóbaliin sattumalta juuri kuolleiden päivänä eli marraskuun ensimmäisenä. Saimme nähdä chiapaslaisen version päivän vietosta hautausmaalla. Kävimme vierailemassa tanskalaissyntyisen mayatutkijan Frans Blomin haudalla. Blom oli ateisti eikä paikallinen kirkonmies olisi sallinut Blomin hautaamista katoliselle hautausmaalle ilman, että hänen hautakivessään olisi risti. Leski oli sitä mieltä, että risti ateistin hautakivessä olisi loukkaus hänen miehensä uskoa kohtaan. Tämä ristiriita ratkaistiin siten, että hautakiveen hakattiin Palenquen mayakaupungin temppelistä lainattu lehväristikuvio. Kaikki olivat tyytyväisiä. Frans Blomin mielipiteestä ei ole tietoa.

Tanskalaissyntyisen arkeologin Frans Blomin hautapaasi San Cristóbalin hautausmaalla. Siihen on kaiverrettu Arqueólogo mexicano, meksikolainen arkeologi, sillä hän vietti koko aikuisikänsä Meksikossa, pääasiassa Chiapasissa.

San Cristóbal de Las Casas on Chiapasin osavaltion ylämaan keskus vuorten kainalossa.

San Cristóbalissa kävimme illalla vierailemassa Frans Blomin kotitalossa ja -museossa. Valitettavasti rouva Gertrude Blom ei silloin ollut paikalla. Frans oli kuollut 1964, rouva Trudy kuoli 92-vuotiaana vasta 1993.

Seuraavalle päivälle olin varannut lennon pienkoneella San Cristóbalin lentokentältä Usumacintajoen varrella olevaan Yaxchilánin mayakaupunkiin, mistä aikomuksena oli lentää edelleen Bonampakiin ihailemaan vuonna 1945 löydettyjä, parhaiten säilyneitä mayojen freskoja. Bonampakista edelleen Nahaan, lacandón-mayojen pääkylään. Ohjelma oli komea ja ainutkertainen. Siihen mennessä ei tällaiselle retkelle ollut viety ainoatakaan suomalaista ryhmää.

Lentokone oli kaksimoottorinen De Havilland Twin Otter, XE-GUT, jonka kapasiteetti oli ohjaajan lisäksi kahdeksan matkustajaa. Valkeakoskelainen pariskunta jättäytyi suosiolla pois ja silloinen vaimoni Riitta jäi pitämään heille seuraa. Hän oli nimittäin jo lentänyt kanssani Yaxchilániin ja Bonampakiin viisi vuotta aikaisemmin. Näin ollen ryhmäämme kuului kaksi kirkkonummelaista kauppapuutarhuripariskuntaa, kuopiolainen Heli ja helsinkiläinen Eeva Willman. Eeva oli jo matkaillut samana vuonna ryhmässäni Meksikossa ja Guatemalassa. Vuosien mittaan hän matkaili vielä useita kertoja kanssani Guatemalassa, Meksikossa, El Salvadorissa ja Belizessä sekä kerran Euroopassa. Olin onnistunut tartuttamaan hänen mayaviruksen.

Nousimme lentokoneeseen, joka oli hyväkuntoisen näköinen, ja lentäjäkin teki luotettavan joskin vähäpuheisen vaikutuksen. Minä istuuduin hänen viereiselleen istuimelle voidakseni valokuvata mahdollisimman paljon sademetsän yllä tapahtuvasta lennosta. Olin jo kerran aikaisemmin lentänyt Yaxchilániin, mutta silloin lensin toisesta suunnasta eli Palenquesta ja lentolaitteena oli tavanomainen kuusipaikkainen Cessna 180.

Sää oli erinomainen. Kolmen vartin lento sujui yli Sierra de Chiapasin ja sademetsän sujui tapauksettomasti. Siellä täällä allamme näkyi metsään hakattuja aukioita ja niille rakennettuja mayojen majoja. Siihen aikaan sen enempää Yaxchilániin kuin Bonampakiin ei ollut autoteitä, viidakkopolkuja vain.

Usumacintajoki eli “Apinajoki” on Meksikon ja Guatemalan rajajoki, jonka varsi oli vuonna 1980 lähes täysin asumatonta, tiheätä sademetsää. Sen sijaan mayakansan kukoistuksen aikana 600—900 j.Kr. se oli monimiljoonaisen väestön liikenteellinen valtaväylä, jonka varrella oli lukuisia suurkaupunkeja, mm. Yaxchilán, Bonampak, Altar de Sacrificios, Piedras Negras ja Pomoná.

Saavuimme Usumacintajoelle, joka on Meksikon ja Guatemalan välinen rajajoki. Sen alkulähteet ovat Guatemalan ylämaalla. Usumacintajoki oli mayojen aikana koko alueen tärkein liikenneväylä, minkä vuoksi sen sekä sivujokien Pasiónin, Petexbatúnin, Chixoyn ja Lacaantúnin varrella on lukuisia mayakaupunkien raunioita. Sademetsä ulottuu aivan jokien rantoihin asti eikä täällä Usumacintan varressa ollut minkäänlaista asutusta. Eteen tuli Usumacintan iso mutka, joka jättää sisälleen kapeahkon niemen. Sillä niemellä sijaitsee Yaxchilán.

Teimme jyrkän 180 asteen kaarroksen ja laskeuduimme muutaman kymmenen metrin korkeudelle joen pinnasta. Lensimme jokilaaksossa joen virtaussuuntaa vastaan. Molemmin puolin oli kukkula ja sademetsä kohosi meitä korkeammalle. Kaikkien huomio kiinnittyi eteenpäin. Vain lentäjä ja minä tiesimme, miten Yaxchilánin lyhyelle viidakkokiitoradalle laskeudutaan. Lentäjä alkoi vähentää korkeutta. Kaarroimme ensin joen mukaisesti loivasti oikeaan ja heti, kun joki taas avautui edessämme, lentäjä käänsi koneen etuoikealla olevaan kapeaan ränniin, joka oli muutaman sadan metrin pituinen. Se oli Yaxchilánin kansainvälinen lentoasema, tai ainakin kiitorata, nurmikenttää.

Sademetsään hakattu ura on tavoitteena. Se näkyy jo!

Koneen korkeus maasta hupeni tasaisesti, pyörät koskettivat maata ja lähdimme rullaamaan pomppivaa ruohokenttää pitkin. Potkurinkulmien muutoksesta aiheutui hieman voimakkaampi potkuriääni. Nopeus hidastui ja saavutimme kiitotien pään. Siellä 270 asteen käännös vasempaan ja niin oli kone parkkeerattuna odottamaan lähtöämme joidenkin tuntien kuluttua. Tai se oli ainakin tarkoitus.

Teimme parin tunnin kierroksen Yaxchilánin raunioille ja ihailimme mayojen hienoja kaiverrettuja paneeleja ja steeloja, joissa kaikissa oli runsaasti hieroglyfitekstiä. Hieroglyfien arvoitusta ei vain ollut silloin vielä ratkaistu, joten tekstien sisältö jäi meille silloin täydeksi arvoitukseksi. Rakennuksissa oli riittämiin ihmettelemistä ja sademetsän arvoituksellisessa hiljaisuudessa nauttimista. Taustaäänenä olivat kolibrien ja muiden lintujen viserrykset. Aikanaan kun olimme imeneet kaikkea tätä muistiimme, oli aika lähteä Bonampakiin, joka oli suunnilleen varttitunnin lentomatkan päässä.

Ceiba eli kapokkipuu on mayojen pyhä puu. Sitä vapaaehtoisesti kaadeta. Tämän ceiban juurella oli Yaxchilánin mayakaupungin vartijan maja

Nousimme lentokoneeseen, vyötimme itsemme kiinni ja heilautimme käsiämme maailmanmiesten tapaan paikan vartijalle, joka asui kiitoradan vierellä pienessä lehväkattoisessa betonimajassa. Sen jälkeen olimme valmiita uusiin seikkailuihin. Tai niin ainakin luulimme.

Pilotti ryypytti vasemman puolen moottoria niin, että ylivuotoputkesta tippui jo bensaa. Sen jälkeen hän pyöräytti kerran starttimoottorilla. Ja pyöräytti vielä toisenkin kerran ja kolmannenkin. Ei tapahtunut mitään. Ilmeisesti hän oli saanut tulpat kasteltua niin, ettei bensaseos sylintereissä saanut kipinää. Pilotti oli kuitenkin sinnikästä sorttia. Hän vain pyöritti ja pyöritti starttimoottoria ja ryypytti yhä vain lisää. Siinä me istua kökötimme kiitoradan reunalla varmasti puoli tuntia ellei enemmänkin ihailemassa potkurinpyöritystä starttimoottorilla. Vasemmanpuoleisella.

Kun tätä oli jatkunut jo kauan, liian kauan, pilotti havaitsi, että akku alkaa olla melkein tyhjä. Minä totesin, että jätetäänpäs nyt starttimoottorin pyörittelyt ja mietitäänpäs, mitä nyt tehdään.

Me olimme siis viidakkokentällä, missä ei ollut mitään lennonjohtolaitteita eikä myöskään kiitoratavaloja. Lisäksi olimme lähtöpaikastamme San Cristóbalista noin 250 kilometrin päässä, eräänlaisessa montussa. Meillä oli kyllä koneessa radio, mutta lähin vasta-asema oli San Cristóbalissa eikä VHF-radio sinne asti kantanut, kun edessä oli kukkula. Emme siis voineet pyytää toista lentokonetta meitä noutamaan emmekä voineet myöskään ilmoittaa ryhmämme muille jäsenille, että olemme jumissa emmekä pudonneina jonnekin sademetsän siimekseen. Kello oli niin paljon jo, että pimeä laskeutuisi, ennen kuin pääsisimme San Cristóbaliin eikä vuoristossa lennellä sokkona ilman maanäkyvyyttä, kun ei ole mitään lennonvarmistuslaitteita käytettävissä. Ohjeistin pilottia yrittämään ottaa radiollaan yhteyttä johonkin lähiseudulla lentävään toiseen lentokoneeseen. Ei mitään tulosta.

Sen jälkeen ilmoitin peruuttamattoman mielipiteeni olevan, että lentokoneen akkua ei saa käyttää mihinkään ennen aamua, jotta akku ehtisi aamuun mennessä elpyä jonkin verran.

Lentokoneemme lähtövalmiina – seuraavana päivänä, viime hetkessä.

Meillä ei ollut minkäänlaista muonaa mukanamme, joten ensimmäiseksi kävin kysäisemässä vartijalta, onko hänellä ehdotusta yöpymisemme suhteen. Pilotti oli nolona häipynyt näkyvistämme ja jättänyt tilanteen selvittämisen minun hoteisiini. Vartija ilmoitti, että siellä on kyllä arkeologien betonimökki, jossa voisi yöpyä. Se olisi kuitenkin syytä ensin siivota. Siellä saattaisi olla rottia, käärmeitä tai muuta eläimellistä seuraa.

Kerroin nämä lähiaikojen tulevaisuudennäkymät ryhmälleni. Se antoi tervetulleen impulssin naisväen luontaiselle siivousvimmalle, jolle näin saatiin hyödyllinen kohde. Teimme inventaarin mökin varustuksesta. Siellä oli kaksi laverisänkyä, yksi kahden hengen riippumatto, kuusi tuolia ja yksi pöytä. Lisäksi siellä oli nestekaasuliesi ja siihen kytkettynä tyhjä kaasupullo. Myös vajaa Nescafé-purkki noteerattiin tyydytyksellä. Katosta roikkui varjostimeton lamppu. Vartija ilmoitti antavansa generaattorilla sähköä noin kello 21:een asti.

Sen jälkeen inventoimme mukanamme olevan ruumiin- ja hengenravinnon. Havaitsimme, että ruumiinravintoa ei ollut, mutta hengenravinto oli kunnossa, sillä joku oli ottanut mukaansa viidakossa usein tarvitun hyödykkeen, nimittäin korttipakan. Siltä osin tilanne oli siis hallinnassa.

Minä muistin edelliseltä käynniltäni, että kiitoradan vieressä kasvoi greippipuita, jossa kasvoi mehukkaita greippejä. Niinpä marssimme katsomaan, pitikö muistikuvani paikkansa. Pitihän se. Tästä näkee, miten tärkeätä on, että matkanjohtajaksi ei lähetetä kokematonta henkilöä.

Ryhtyessämme raastamaan puista greippejä havaitsimme, että emme enää olleetkaan yksin, Usumacintajoelta oli rantautunut kaksi kanoottia. Niistä oli rantautunut muutamia valkonaamoja, jotka osoittautuivat ranskalaisiksi turisteiksi. Keskustelimme tilanteestamme ja saimme tietää, että näiden kanoottimiesten ryhmän toinen puolikas oli jumissa jossakin Usumacintajoen alajuoksulla, missä tulva oli estänyt heitä liittymästä tovereihinsa. Niinpä tulokkailla oli hiukan ylimääräistä muonaa, mm kolme purkillista kolmea eri Campbellin keittoa sekä kuivakakkua. He olivat valmiit luopumaan niistä. Toimme esiin suunnattoman kiitollisuutemme tällaisesta eurooppalaisesta solidaarisuudesta, vaikka Suomi ei silloin vielä ollutkaan EU:n jäsen.

Päivä alkoi jo hämärtää, pimeyshän tulisi iltakuuden maissa. Mökki oli siivottu ja eräästä nurkasta oli tapettu lauma erikokoisia rottia. Käärmeitä ei ollut havaittu. Yhdessä nurkassa oli säkillinen Conasupon maissinjyviä. Liedellä oli kahvipannu ja jollakin oli joko tulitikkuja tai sytytin. Joku kävi hakemassa vartijalta juomavettä pannuun. Minä teoretisoin kemian akateemisen koulutukseni antamalla tieteellisellä auktoriteetilla, että hyvin todennäköisesti kaasupullossa on vielä pieni tujaus kaasua. Niin kuin olikin.

Saimme lämmitettyä kahviveden ja keittopurkit noin ruumiinlämpöisiksi. Söimme keitot hyvällä ruokahalulla, olihan palan paineeksi kuivakakkua. Päälle joimme kahvit ja söimme greipit. Olo olikin kuin osuuskaupan hoitajalla.

Ranskalaisten teltta lentokoneemme siiven alla.

Vilkaisimme ulos päivän viimeisten säteiden vielä valaistessa kauniisti parkkeerattua lentokonettamme. Sen siipien varjoihin ranskalaiset olivat pystyttäneet telttansa. Totesimme, että mökkimme ulko-oven sulkeminen jätti oven alareunaan riittävän suuren raon, että erilaiset pienelävät, käärmeet tai muut matelijat saattoivat helposti tulla tutustumaan mökin uusiin asukkaisiin.

Sen jälkeen keskityimme viihdyttämään itseämme pelaamalla korttia siihen asti, kunnes valot sammuivat. Vartija kävikin huikkaamassa pimeyden koittamisesta hiukan etukäteen, joten saatoimme sovitella itsemme käytettävissä olevien leposijojen vaatimusten mukaisiksi.

Pelasimme korttia ja kerroimme aikaisemmista seikkailuistamme. Tilanne tuntui olevan hallinnassa.

Nautittuamme ruhtinaallisen maittavan lounaan (lue teksti), olimme valmiita iltaviihteelle. Sademetsäretkeilyn tärkeä apuväline on korttipakka, sen tulimme huomaamaan.

Pariskunnat sijoittuivat sänkyihin, tytöt sijoittuivat riippumattoon ja minä otin komentopaikakseni pöydän.

Valot sammuivat. Nurkasta maissinjyväsäkin suunnalta alkoi heti kuulua rouskutusta, siellä oli äänestä päätellen useampiakin rottia maissiaterialla. Nyt oli kuitenkin myöhäistä tehdä asialle mitään. Pimeys rohkaisi rottia lähtemään tutkimusmatkoille mökin muihin osiin, uusista asukkaista välittämättä. Eräällä hetkellä tunsin, että jokin juoksi suorana olevaa käsivarttani pitkin. Spontaani reaktio oli liikauttaa kättäni niin nopeasti, että yöllinen kulkija siirtyy jonnekin muualle kävelemään. Epähuomiossa liike oli niin nopea ja suunta sellainen, että kävelyllä ollut rotta (?) lensi suoraan tyttöjen riippumattoon, minkä minä ja kaikki muutkin välittömästi havaitsimme seuranneista kirkaisuista. Se jäikin kyllä sitten yön ainoaksi mökinsisäisesti kiinnostavaksi tapahtumaksi.

Yöllä alkoi sataa kaatamalla, nousi ukonilma, salamat välähtelivät ja ukkonen jyrisi. Kaikki teeskentelivät nukkuvansa sikeästi. Kun ukonilma oli laantunut, viidakossa alkoi mökä. Todennäköisesti siellä mölysivät mölyapinat eivätkä jaguaarit, joiden nälkäinen mylvintä on hyvin samantapaista. Ei esiintynyt halua mennä selvittämään tätä eläintieteellistä ongelmaa. Tyydyimme kuuntelemaan ja teeskentelemään nukkumista.

Kello viiden jälkeen aamulla alkoi päivä jo sarastaa. Yksi toisensa jälkeen suomalainen viidakkoretkikunta heräili, teeskenteli nukkuneensa makeasti ja ryhtyi niihin aamutoimiin, jotka niissä oloissa olivat mahdollisia. Muistiini ei ole jäänyt, saimmeko jotakin syödäksemme, ehkä jatkoimme greippidieetillä.

Seuraava vaihe oli saada paikalle lentäjä. Kyllä hän sinne aikanaan ilmaantuikin. Minä otin maksavan asiakkaan juridisella ja henkisellä ylivoimalla johdon käsiini ja ilmoitin, että käsitykseni mukaan akussa täytyy nyt olla jonkin verran virtaa. Nyt kokeillaan käynnistämistä hallitusti oikeanpuoleisella moottorilla ja jätetään vasemmanpuoleinen rauhaan. Ryyppyä annetaan vain säästeliäästi mutta riittävästi. Annoin retkikunnallemme käskyn nousta koneeseen. Itse asetuin vanhalle paikalleni, mistä minulla oli näköyhteys mittareihin. Kumma kyllä pilotti totteli. Ja … uskokaa tai älkää … oikeanpuoleinen moottori prutkutti hiukan ja rämähti käyntiin! Ehdotin, että nyt annetaan akun latautua vähän aikaa ja vasta sen jälkeen yritetään käynnistää vasemmanpuoleinen moottori. Näin tehtiin ja kaikki kävi kuin tanssi.

Dagen efter. Pilvi on jo peittämäisillään kiitoradan. Nyt kiireesti ilmaan!

Samalla havaitsin, että joen vastarannan kukkulan takaa oli nousemassa matalalla makaava pilvi. Se olisi estänyt nousumme, jos se olisi ehtinyt joen päälle, jolloin vastassa olevia kukkuloita ei olisi näkynyt. Sanoin pilotille, että nyt mennään ja kaasu pohjaan. Niinpä viiletimme kuin aropupu pomppuisella kiitoradalla kohti pilveä. Kone nousi kuitenkin ajoissa ilmaan ja pääsimme kaartamaan vasempaan, ennen kuin olisimme loukanneet joen vastarannalla Guatemalan ilmatilaa. En ollut silloin vielä Guatemalan konsuli.

Pääsimme siis ilmaan, otimme korkeutta ja suuntasimme kohti San Cristóbalia. Sinne suunnistettiin virittämällä lentokoneen radio keskiaaltoasema Radio Comunidad Indígenan taajuudelle ja lentämällä sitä kohti. Näin tapahtuikin. Olin tosin kiinnittänyt huomiota, että koneen polttoainemittarit osoittivat aika alhaista polttoainemäärää. Hiukan myöhemmin kiinnitin huomioni myös siihen, että generaattorin latauksen varoitusvalo vilkahteli aina silloin tällöin. Katsoin merkitsevästi pilottiin ja hän tiesi, että minä tiesin. Matkustajien naisosasto alkoi olla hermostuneessa mielentilassa, vaikka en heille tätä viimeistä tiedonmurusta jakanutkaan.

Kolmessa vartissa olimmekin sitten San Cristóbalin kentän päällä. Ainoa ongelma oli, että kenttä oli pilvessä eikä sielläkään ollut radio-ohjattua laskeutumisjärjestelmää. Sinne saattoi laskeutua vain maanäkyvyydessä. Vanhemmissa seikkailukirjoissa kirjoitettiin vastaavassa tilanteessa, että mikäs nyt eteen, Pinneberg? En koskaan päässyt perille, kuka oli herra Pinneberg ja mitä hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Hänestä ei siis ollut apua.

Avasin keskustelun pilotin kanssa tilanteen ratkaisumahdollisuuksista. Hän sanoi juuri sen, minkä arvasinkin eli että meillä on kaksi mahdollisuutta: a) hakeutua Ocosingon kentälle noin 90 km päähän tai b) hakeutua Comitánin kentälle noin 90 km päähän. Sen lisäksi piti toivoa parasta, sillä edelleenkin kentälle pitäisi saada visuaaliyhteys, jotta voisi laskeutua. Pidemmälle ei polttoaineemme riittäisi. Hän pyysi minua päättämään kummalle kentälle mennään. Minä tunsin molemmat kaupungit, mutta en niiden lentokenttiä. Näennäisellä auktoriteetillani päätin, että menemme Ocosingoon. Tiesin, että mihinkään toiseen yritykseen meillä ei sitten ollutkaan enää varaa, sillä sen jälkeen polttoaine loppuisi.

Ilmoitin retkikunnalleni, että olen päättänyt meidän suunnistavan kohti Ocosingoa. Luodakseni edes jonkinlaista turvallisuuden tuntua kertoilin, mitä Ocosingosta tiesin ainoan aikaisemman käyntini perusteella kaksi vuotta sitten. Silloin olin ajanut autolla San Cristóbalista Palenqueen.

Pilvessä Ocosingon yllä ollut aukko, joka pelasti meidät.

Taivas oli edelleen pilvessä ja lensimme pilvien yläpuolella. Tähystelin omalta puoleltani, sattuisiko pilveen tulemaan aukkoa, josta näkisi maahan. Uskokaa tai älkää, kun olimme Ocosingon paikkeilla, pilvissä näkyi pieni aukko ja näin siinä lentokentän! Osoitin sen pilotille ja hän käänsi koneen syöksyyn kuin Osasto Kuhlmeyn pilotit Tali-Ihantalassa, pääsimme pilvimaton alle törmäämättä mihinkään ja allamme näkyi tosiaan Ocosingon lentokenttä. Olin ylpeä itsestäni, vaikka kysymyksessä olikin kyllä puhdas sattuma. Laskeuduimme sinne ilman enempiä seikkailuja.

Ococingon lentopaikan maineikas kanttiini La Opinión. Meidän mielipiteemme juuri silloin oli, että se on maailman paras kanttiini.

Lentokentän laidalla oli kanttiini nimeltään La Opinión, ”mielipide”. Kömmimme lentokoneesta maan kamaralle ja kiirehdimme ensin keventämään itseämme ja sen jälkeen kokoonnuimme antamaan Ocosingon lentokenttäravitsemustoiminnalle ekonomisen impulssin, joka näkyisi vielä pitkään heidän tilastoissaan. Meidän mielipiteemme oli, että ensin piti saada oluet ja sen jälkeen vielä toiset. Sitten ruokaa, mitä vain. Hämärästi minulla on muistikuva meksikolaisesta aamiaisesta ja tomaattikeitosta. Joka tapauksessa pahin nälkä saatiin tyydytettyä.

Pyysin pilottia soittamaan toimistoonsa San Cristóbaliin ja ilmoittamaan, että olemme hengissä ja viemään sanan myös hotellissamme odotteleville Franciscolle, Riitalle ja valkeakoskilaisille.  Sen jälkeen oli vuorossa hankkia kuljetus noin 120 km päässä maanteitse olevaan San Cristóbaliin. Takseja olisi tarvittu kaksi. Parempi olisi yksi ainoa auto, joka voisi ottaa meidät kaikki samaan kyytiin. Kun aikamme olimme selvittäneet vaihtoehtoja, kanttiinin eteen ajoi sattumalta Volkswagen Kleinbus –pakettiauto, joka oli menossa San Cristóbaliin tyhjänä. Ahtauduimme tavaratilaan ja varmaan minä kuljettajan viereen asiantuntevia ohjeita antamaan.

Ocosingon kentällä. Hätälaskun jälkeen alkoi kuljetusvälineen etsiskely San Cristóbal de Las Casasiin pääsemiseksi. Pilotti irrottaa Norman Islanderista penkkejä siirrettäviksi Volkswagen Kleinbusiin ryhmäni kuuden jäsenen takapuolten alle pehmentämään 120 km maantiematkaa vuorten toiselle puolelle. JKT kuvassa.

Neljä tuntia myöhemmin olimme onnellisesti San Cristóbalissa. Ensin suihkuun ja vaatteiden vaihtoon, sitten illalliselle! Sen jälkeen nukkumaan oikeata unta.

Francisco kertoi, että hän oli pannut maat mullin mallin, kun meitä ei ruvennut kuulumaan takaisin lennoltamme. Hän vaati lentoyhtiötä ryhtymään nopeisiin toimiin. Kävi ilmi, että heidän toinen koneensa oli jo aiemmin pudonnut viidakkoon. Lopulta oli sovittu etsintälentokoneen lähettämisestä matkaan seuraavana päivänä, mutta meidän puhelinsoittomme Ocosingosta ehti ennen.

Aamulla lähdimme jatkamaan matkaamme etelään. Ajoimme Montebellon järville Guatemalan rajalle ja yritimme turhaan nähdä quetzal-lintuja, joita elää sillä alueella. Parasta näkymisaikaa on kuitenkin varhainen aamu ja silloin olimme vielä nukkumassa. Sattuneesta syystä.

Käännyimme takaisin. Paluumatkalla kävimme vielä kipuamassa Chinkulticin seremoniakeskuksen temppelikukkulalle ja tiiraamassa viereiselle järvelle. Paikka oli lähes täydellisen neitseellisessä tilassa eikä siellä ollut tehty mitään mainittavia kaivauksia, restauroinneista puhumattakaan. Tänä päivänä tilanne on toinen. Chinkulticista on tullut arkeologinen puisto.

Majoituimme Comitánissa hotelliin. Illan eniten keskustelua herättänyt ohjelma oli juuri saapunut tieto siitä, että Ronald Reagan oli juuri voittanut presidentinvaalit. Minulla oli nimittäin pieni lyhytaaltoradio mukanani. Kuten kaikilla tosi DX-kuuntelijoilla.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli ajo ja majoittuminen Tuxtla Gutiérreziin, mistä oli tarkoitus lentää seuraavana päivänä, torstaina, Méxicoon. Paluulento Suomeen lähtisi lauantaiaamuna.

Tuxtla Gutiérrezissa oli syyskuussa avattu upouusi lentokenttä kaupungin ulkopuolella. Se oli rakennettu erään paikallisen suurmaanomistajan myymille maille. Niissä maissa ei ollut muuta vikaa kuin, että näin sadekauden loppupuolella kenttä oli lähes aina pilvessä eikä sinne voinut laskeutua. Olimme marraskuun alussa eikä syyskuun avajaisten jälkeen ollut saatu toteutettua kuin vasta kourallinen Aeroméxicon lentoja Tuxtlan ja Méxicon välillä. Mielenkiintoista. Meidän lentomme Suomeen lähtisi siis Méxicosta ylihuomenaamulla. Meidän oli pakko päästä Méxicoon viimeistään perjantaina, siis seuraavana päivänä. Lähtiessämme Tuxtlan kentälle tiedettiin vain, että Méxicon-lento ei ollut toteutunut yhtään kertaa kuluneen viikon aikana.

Keskustelimme Franciscon kanssa Suunnitelma B:stä. Olimme siinä vaiheessa istuskelleet Tuxtla Gutiérrezin upouudessa terminaalissa jo kolme tuntia eikä vieläkään ollut tietoa, saapuuko kone Méxicosta vai ei ja pääseekö se laskeutumaan. Minä sanoin Franciscolle, että ellei kone ole saapunut kello 17:ään mennessä, lähdemme ajamaan bussillamme kohti Méxicoa. Tarvittaessa voimme vuorotella ajamisessa. En tosin ollut koskaan ajanut bussia, mutta eihän siinä mitään periaatteessa ylivoimaista ollut. Näin päätimme. Ryhmä hyväksyi päätöksemme.

Lopulta Aeroméxicon DC-9 tuli joskus kello 15:n jälkeen. Kolme tuntia myöhässä aikataulustaan. Jätimme lämpimät jäähyväiset Franciscon kanssa ja toivotimme hänelle kaikkea hyvää. Annoin hänelle lyhytaaltoradioni vastaisen varalle.

Lauantaiaamuna aikaisin olimme hotellimme edessä valmiina lentokenttäkuljetukseen. Bussimme tulikin hyvissä ajoin. Etuovi aukesi ja sieltä astui eteemme — Francisco. Hän oli ajanut yksin tuon noin 900-kilometrisen vuoristotien bussillaan yön yli Méxicoon — vain päästäkseen viemään meidät henkilökohtaisesti lentokentälle. Se oli oikeata ystävyyttä, jollaiseen halutessaan pystyy meksikolainen.

Pienryhmämme jäsenet kertoivat kateellisina kuunnelleille museoihmisille, kuinka kiehtova matka meillä oli ollut viidakkoon. Meillä oli suuri tarve synnyttää kateutta, vaikka emme olleetkaan pudonneet viidakkoon. Tarinat alkoivat paisua. En tiedä, mitä kaikkea asiakkaani museoihmisille kertoivat. Oletan, että meidän seikkailumme oli jännittävämpi kuin museoihmisten kongressi, vaikka kyllä Meksikossa museot ovat jännittävää esineistöä täynnä.

Pääkaupungissa otin yhteyttä ystävääni, joka sattui olemaan varaturistiministerin pallilla maan hallituksessa. Hän hoiteli puolestani reklamaation sancristóbalilaiseen lentoyhtiöön.

Chiapa de Corzossa, Chiapasin ylämaalla, markkinoilla voi rentoutua kuuntelemalla chipaslaista marimba-musiikkia.