Chén viimeiset päivät

Kuva: Chén ikoninen valokuva, jonka otti käsivaralta Alexander Korda eräässä puhetilaisuudessa. Lienee koko maailman tunnetuimpia valokuvia.

Jyrki K. Talvitie 

Ernesto ”Ché” Guevara de la Sernan syntymästä tuli kuluneeksi 90 vuotta viime viikolla ja kuolemastakin 50 vuotta lokakuussa 2017. Chéstä liikkuu niin paljon myyttejä, legendaa ja vallankumousromanttisia kuvitelmia, että on kyllä syytäkin palauttaa mieleen, mikä mies Ché oikein oli. Varsinkin kun uusi sukupolvi aika ajoin omaksuu hänen myyttinsä taas joksikin aikaa idolikseen.

Ernesto ”Ché” Guevara oli syntyperältään, koulutukseltaan, kulttuuritaustaltaan ja alkuperäiseltä kansallisuudeltaan argentiinalainen. Ken argentiinalaisia tuntee, havaitsee Chén toimissa vahvoja argentiinalaisia sävyjä aika ajoin. Itsetietoisuuden, itseriittoisuuden ja omahyväisyyden. Viehtymyksen teoreettiseen pohdiskeluun pää pilvissä ja jalat tukevasti irti maasta.

Ollessani Boliviassa en voinut olla palauttamatta mieleeni sitä, mikä oli tapahtunut kaksi vuosikymmentä aikaisemmin siellä. Ernesto ”Ché” Guevaran viimeiset päivät.

Bolivian osioon Ché kuuluu, koska hänen viimeinen, tuhoon johtanut suuri, suorastaan megalomaaninen suunnitelmansa ja sen toteuttamista tavoitellut pikkuriikkinen operaationsa tapahtuivat nimenomaan Bolivian maaperällä vuonna 1967.

Sinänsä Chéstä voisi puhua monen muunkin Latinalaisen Amerikan maan yhteydessä, sillä hänen näkyvä roolinsa Kuuban vallankumouksen sankarina säteili hänen karismaansa ja vaikutustaan moneenkin maahan, jopa kaikkialle maailmaan. 1960-luvun loppupuoli oli poliittisine myllerryksineen ja kulttuurivallankumouksineen oiva maaperä Chén ihailulle.

Havannan vallankumouksen aukio, missä puolustusministeriön mahtavan rakennuksen seinässä on Chén tyylitelty muotokuva. Vieressä kuvan ulkopuolella on vähäinen ja huomiota herättämätön talousministeriö.

Chén innostava muotokuva oli kuitenkin vielä pitkään nuorison suosima ikoni, jota kannettiin nimenomaan vuodesta 1968 alkaneissa mielenosoituksissa. Ché-vainajaa alettiin kuvitella robinhoodiksi, joka oli joutunut pahan kapitalismin lakeijoiden murhaamaksi. Niinköhän oli ollut oikeassa elämässä? Vai oliko Ché sittenkin ollut vain säälittävä donquixote vaiko peräti eräänlainen varhainen Osama bin Laden?

Ché ei ainoastaan säteillyt karismaa, vaan hänen näkyvät ja kuuluvat palopuheensa aseellisen vallankumouksen levittämisestä kaikkialle maanosaan kyllä kuultiin joka puolella, ja niihin myös reagoitiin. Vietnameita sinne ja vietnameita tänne! Oikeistolaisten ja sotilashallitusten nousu valtaan monissa maissa sai käyttövoimaansa vähintäänkin epäsuorasti siitä pelosta, jota Chén julmistelut synnyttivät Latinalaisessa Amerikassa. Hänellä on siten ollut myös syvällinen kielteinen vaikutuksensa Latinalaisen Amerikan historian kulkuun.

Omana aikanaan Ché Guevara oli maailman kuuluisin vallankumouksellinen. Vielä kuuluisammaksi hän tuli kuoltuaan. Tavallaan hän oli myöhemmän venezuelalaisen Šakaali-Carlosin ja saudiarabialaisen Osama bin Ladenin henkinen edeltäjä. Mies joka julisti pyhän sodan Yhdysvaltoja vastaan ja odotti, että muu maailma ilman muuta sen enempiä kyselemättä seuraa perässä. Vientivallankumouksen esitaistelija, jonka uskonto ei kuitenkaan saanut kannattajikseen paljonkaan muita kuin intomieltä pursuavaa, elämää kokematonta nuorisoa.

Keskityn tässä Bolivian osiossa vain Chén kahteen viimeiseen elinvuoteen 1966 ja 1967. Aikaisemmat vuodet käsitellään Argentiinan ja Kuuban osioissa.

Ché oli ollut Kuuban edustajana Algerian juhliessa itsenäisyytensä ensimmäistä vuosipäivää 1965. Algerian johtajana oli itsenäisyystaistelija Ahmed Ben Bella, jonka kanssa Ché oli ystävystynyt.

Sinä vuonna Ché oli reissannut raivoisasti uusimman pakkomielteensä — Afrikan ”vapauttamisen” — merkeissä. Hänen unelmansa oli koko Afrikan vapauttaminen ja yhdistäminen. Sitä aikaisemminhan hän oli jo unelmoinut ”vain” koko Latinalaisen Amerikan ”vapauttamisesta” ja yhdistämisestä. Siis jälleen kerran tuo Simón Bolívarin mahdoton messiaaninen unelma, joka vuosikymmenien vieriessä kävi yhä mahdottomammaksi toteuttaa. Ajatus jolle ei ole kerrassaan mitään hyödyllistä tai realistista pohjaa. Sama utopia eli myös Venezuelan kotimessiaan Hugo Chávezin kuvitelmissa.

Afrikan kohdalla utopia oli ja on — jos mahdollista — vieläkin mahdottomampi toteuttaa kuin olisi Latinalaisessa Amerikassa. Joku Chékö olisi noin vain yhdistänyt Pohjois-Afrikan islamilaiset arabikansat, Saharan nomadit, ”mustan Afrikan” sadat heimot sekä Etelä-Afrikan valkoiset ja buurien jälkeläiset yhden hallinnon alle! Olihan hänellä peräti sadan miehen yksityisarmeija jo koossa! Eihän tällaiselle suunnitelmalle voi edes nauraa muuta kuin säälistä, ellei asia olisi niin vakava.

Ché Guevara uskotteli itselleen, että ”Afrikan kansat” olisi nostettavissa aseelliseen vallankumoukseen pelkästään hänen oman esimerkkinsä voimalla. Ché halusi elää uudelleen Kuuban vallankumouksen huumaavat alkuvaiheet Sierra Maestralla. Kun hänen Afrikan-tuntemuksensa oli äärimmäisen pinnallista, hän ei havainnut, ettei Afrikan maissa ole mitään ”kansoja”. Rajat oli siirtomaa-aikana vedetty sattumanvaraisesti siirtomaaisäntien senhetkisten tarpeiden ja kykyjen mukaisesti. Rajojen sisään jäi sekalainen kokoelma heimoja, jotka perinteisesti olivat taistelleet ensi sijassa keskenään heimokohtaisten tavoitteidensa edistämiseksi, mutta eivät koskaan minkään maan puolesta. Kansallinen identiteetti loisti poissaolollaan.

Ché reissasi Afrikan uusien, vasta itsenäistyneiden entisten siirtomaiden pääkaupungeista toisiin ja tapasi uusia johtajia, joista monilla oli jonkinlaista lukkarinrakkautta vasemmistolaista vallankumoustaistelua kohtaan — ainakin verbaalisesti. Näin Ché kuvitteli ”tuntevansa” todellista Afrikkaa. Hän oli kuitenkin nähnyt vain pääkaupunkien hallituspalatseja. Kukaan johtajista ei sitoutunut Chén hankkeisiin, Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser oli varoittanut Chétä sekaantumasta silloin ”kuumaan” Kongon konfliktiin. Hänen mielestään ”Tarzaneille” voi siellä käydä vain huonosti.

Chéllä ei ollut tapana kuunnella asiantuntijoita, koska hänhän oli itse todólogo, joka alan asiantuntija. Niinpä hän oli aikanaan ollut valmis kokeilemaan itse opiskelemiaan marxilaisia talousteorioita käytännössä ryhtymällä Kuuban valtionpankin pääjohtajaksi. Vain havaitakseen, ettei se ollutkaan niin helppoa ja kivaa. Paljon kivampaa oli suora toiminta sissijoukon johtajana maastossa.

Ché oli tavattoman karismaattinen johtaja, joka vaati itseltään aina enemmän kuin alaisiltaan. Auta armias sitä alaista, joka ei ollut valmis samanlaisiin uhrauksiin ja ponnisteluihin! Hän oli myös täysin vakuuttunut siitä, että hänen oppiensa mukaan elävä ja näin syntyvä uusi mallikuubalainen (käytännössä homo sovieticus) ei tarvitsisi mitään materiaalisia kiihokkeita tai palkintoja tehdäkseen aina vain enemmän työtä epäitsekkäästi uuden yhteiskuntamallin hyväksi. Moraaliset ihanteet korvaisivat kaiken materiaalisen!

Radio Habana Cuban käyttämä versio Chén kuvasta vuoden 1988 taskukalenterissa.

Ché sai jotkut muutkin uskomaan siihen, että unelma koko mantereen noususta aseelliseen vallankumoukseen olisi toteutettavissa hänen johtamallaan hiukan yli sataan nousevalla iskujoukolla ensin Afrikassa ja sitten puolta pienemmällä joukolla Etelä-Amerikassa! Kun näistä höyrypäisistä haaveista lukee tänä päivänä, on todella vaikea käsittää, miten hänen on annettu kulkea vapaalla jalalla. Mutta – kuten suomalainen kansanviisaus toteaa – eivät suuret sanat suuta halkaise!

Algeriassa Ché oli pitänyt julkisen puheen, joka oli soimannut Neuvostoliittoa ja lausunut ihailevia sanoja Maon Kiinasta. Tämä mielenilmaisu tapahtui juuri silloin, kun kommunistisessa maailmassa oli tapahtumassa lopullinen välirikko Neuvostoliiton ja Kiinan välillä. Kummankin kiistakumppanin tunteet olivat pinnassa. Fidel Castro oli jo lähentynyt Neuvostoliittoa ja siis valinnut puolensa. Raúl Castro oli ollut sillä kannalla jo entuudestaan.

Ché oli aluksi ollut suuri neuvostoliittolaisen sosialismin ihailija. Hän kuvitteli tuntevansa senkin, kun häntä oli valtiovieraana kuljetettu yhdeltä Potemkinin kulissilta toiselle viikkojen ajan. Näitä toiviomatkalaisiahan neuvostoliittolaiset isännät olivat tottuneet ”hoitelemaan” tehokkaasti.

Ernesto ”Ché” Guevara oli vähitellen kuitenkin päätynyt siihen, että Neuvostoliitossa sovellettiin sosialismia liian hölläkätisesti, Hänestä tuli Stalinin ihailija. Hänen mielestään Neuvostoliiton johtajat olivat viemässä maataan kohti kapitalismia!  Sitten hän oli sitä mieltä, että kiinalaisten malli se vasta olikin se oikea. Mitä olisikaan Ché sanonut tämän päivän maailman menosta!

Fideliä ei ollenkaan miellyttänyt Kuuban virallista mielipidettä edustavaksi katsotun Ché Guevaran neuvostovastaiset lausunnot Algeriassa. Ché oli muodostumassa riippakiveksi Kuuballe. Kuuba oli kaiken lisäksi juuri solminut Neuvostoliiton kanssa pitkäaikaisen kauppasopimuksen, jonka tarkoitus oli pelastaa Kuuban kituva talous perikadosta. Ché oli ollut Kuuban teollisuusministeri ja valtionpankin pääjohtaja. Neuvostoliittolaiset, jotka lopulta maksoivat kaikkien kokeilujen viulut, eivät olleet ihastuneita tällaisiin puheisiin.

Fidel Castro RHC:n taskukalenterikuvassa 1984.

Neuvostoliitto oli tehnyt Castrolle selväksi, että se ei pidä aseellisen vallankumouksen vientiä Latinalaisen Amerikan maihin omien etujensa mukaisena. Suurin surminkaan se ei halunnut uusia taloudellisia riippakiviä riesakseen. Yhdessä Kuubassa oli jo enemmän kuin tarpeeksi.

Ché oli kyllästynyt arkipäiväisiin töihin ja halusi toimintaa. Sokeriruo’on raivoisa leikkuu sunnuntaisin pelloilla ei enää riittänyt. Hänen talouspoliittiset ajatuksensa olivat jäämässä kokonaan sivuraiteelle. Kuubassa hän koki itsensä päivä päivältä yhä enemmän tarpeettomaksi ulkomaalaiseksi. Hänen oli päästävä pois.

Chélle kunnon toimintaa oli vain sissisota hänen itsensä julistaman pyhän sodan puolesta. Hän tiesi ajaneensa itsensä Kuubassa umpikujaan myös vääräoppisilla julkisilla puheillaan. Fidel Castrolle Ché alkoi olla poliittinen painolasti, mutta häntä ei voitu uhrata noin vain ilman vakavia kolhuja Kuuban omalle imagolle, Fidel teki parhaansa saadakseen Chén muuttamaan mielensä sotapolulle lähtemisestä, mutta toivo oli turha. Ché oli jääräpäisyydessään peräänantamaton. Siispä hänelle piti yrittää järjestää sopiva sotanäyttämö!

Ché oli jo aiemmin lähettämässään kirjeessään Fidelille ilmoittanut luopuvansa Kuuban kansalaisuudestaan ja haluavansa päästä uudelleen ”kentälle” taistelemaan maailmanvallankumouksen hyväksi. Vastoin kirjeen luottamuksellisuutta Fidel antoi lukea sen Kuuban kommunistipuolueen kokouksessa, mistä pääkohdat tietenkin vuotivat julkisuuteen. Chén aikeista tuli näin lopullisesti kiinni niitattuja. Paluuta entiseen ei enää ollut. Ulkomaailma ei kuitenkaan saanut vihiä siitä, mihin maahan Ché seuraavaksi suuntaisi toimintatarmonsa.

Ché itse on kommentoinut, että ”en halua Fidelin kanssa avioliittoa enkä avioeroa”.

RHC lähetti vallankumoussankareiden (mm. Ché, Fidel, Lenin) kuvilla koristettuja taskukalentereitaan jopa yli 10 vuotta aseman raportoimisen jälkeen.

Ché sai kaipaamaansa vallankumoustoimintaa, kun hänen oli aluksi annettu lähteä sadan kuubalaisen kera entiseen Belgian Kongoon, missä Laurent Kabilán johtamat sissit olivat käymässä omaa sotaansa vasta (1960) itsenäistyneen Kongon virallista hallitusta vastaan. Ché Guevara lähti Kuubasta maaliskuun lopussa 1965 mukaan tähän toivottomaan yritykseen, jota haluttomat, kurittomat, huonosti organisoidut ja keskenään riitaisat kongolaiset yrittivät pitää hengissä saadakseen ulkopuolista materiaalista ja rahallista tukea. Kongolaiset eivät kuitenkaan loppujen lopuksi halunneet tukea sissisotaansa, vaan he halusivat jonkun muun käymään sissisotaa heidän puolestaan!

Kongolaisille sisseille sota oli räiskimistä aseilla sen enempiä tähtäilemättä. Kun taistelu kävi kuumemmaksi, he heittivät aseensa pois ja lähtivät käpälämäkeen. Sissiliikkeiden johtajat elelivät leveää elämää tukijamaiden pääkaupungeissa ja keksivät aina vain uusi syitä, miksei juuri sillä hetkellä sopinut lähteä rintamalle, Heitä vastassa oli hyvin koulutettujen ja hyvin varustettujen valkoisten palkkasoturien armeija, jota johti eteläafrikkalainen Mike Hoare, ”Mad Mike”.

Kongolaiset sissit olivat todellisuudessa lähinnä aseistettuja rosvojoukkoja tai paikallista nostoväkeä, eivätkä heitä elähdyttäneet Ché Guevaran vallankumoukselliset päämäärät ja retoriikka vähääkään. Sotilaskoulutusta tärkeämpää osalle heistä oli löytää pätevä poppamies taikomaan noituus, joka suojaisi heitä luodeilta. Noituuden onnistumisen ehdoton edellytys oli, että uskoi noituuden tehoon.

Chén vähäiset joukot norkoilivat Afrikan kuumuudessa kuukausitolkulla voimatta tehdä mitään hyödyllistä.

Koko operaation kävi juuri niin huonosti kuin saattoi odottaakin. Ché miehineen sai olla tyytyväinen päästyään sentään hengissä pois Kongon poliittisesta ja sotilaallisesta suosta. Vieläkin on selvittämättä, miksi vihollinen päästi kuubalaiset veneillään Tanganjika-järven poikki takaisin Tansaniaan yrittämättäkään estää tai käyttää hyväkseen silmitöntä pakoa.

Tästä ei kuitenkaan seurannut minkään asteinen viisastuminen. Siitäkään huolimatta että jo edellisenä vuonna oli Argentiinassa tuhottu kumousyrityksen poikanen, johon Ché ei ollut muiden kiireidensä vuoksi ehtinyt mukaan.

Chén henkilökohtainen osallistuminen Kongon operaatioon onnistuttiin sentään salaamaan ulkopuolisilta eikä hänen maineensa siten saanut suuria lommoja, eikä hänen läsnäolonsa ehtinyt enempää kansainvälistää Kongon konfliktia. Ne harvat kongolaiset, jotka tunsivat hänen henkilöllisyytensä, olivat kauhistuneita, koska he pelkäsivät Chén läsnäolon paljastumisen johtavan vihollisen vastatoimien merkittävään voimistumiseen. Chén nujertaminen olisi ollut sulka kenen tahansa vastavallankumouksellisen hattuun.

Poistuminen tapahtuikin viime hetkessä eikä kuubalaisten läsnäoloa Kongossa juurikaan oltu havaittu tai ei ainakaan ihmeemmin julisteltu yhdenkään osapuolen taholta. Näin ollen vähin äänin toteutettu vetäytyminen ei ollut myöskään vielä mainittava poliittinen takaisku.

Laurent Kabilásta, sissiliikkeen kongolaisesta johtajasta, joka oli lekotellut milloin missäkin pääkaupungissa, tuli sentään kolme vuosikymmentä myöhemmin Kongon demokraattisen tasavallan presidentti ja diktaattori Mobutu Sese Sekon kukistaja, kunnes hänet itsensä ammuttiin.

Kuubasta lähtönsä jälkeen Ché ei enää koskaan esiintynyt julkisuudessa,

Kun Ché sitten palasi Kuubaan vuoden 1965 lopulla oltuaan ensin viikkotolkulla piilossa Kuuban Tansanian-suurlähetystössä ja sitten Prahassa turvatalossa, hän aloitti luopumisprosessinsa. Se alkoi syvällisellä keskustelulla Fidel Castron kanssa. Ensimmäinen keskustelu oli käyty jo lentokentällä, missä Castron veljekset ensin haukkuivat Chén pystyyn. Välirikosta ei tullut julkista, mutta se oli poliittisella tasolla tosiasia.

40 tuntia kestäneiden keskustelujen tarkasta sisällöstä vallitsee edelleen epävarmuus, sillä aikanaan se oli visusti varjeltu salaisuus. Ché ei niistä koskaan puhunut, ja Fidel Castro puhui vasta kauan Chén kuoleman jälkeen, jolloin senhetkinen poliittinen tarkoituksenmukaisuus on hyvinkin voinut värittää hänen sanomisiaan. Seuranneiden tapahtumien perusteella on kuitenkin aivan ilmeistä, että näiden kahden vallankumoussankarin keskustelu on käsitellyt Ché Guevaran roolin päättymistä Kuubassa ja hänen tulevaisuuttaan sen jälkeen. Paluuta entiseen ei enää ollut.

Ché on epäilemättä tiedostanut, että hänen näkyvä vallankumouksellisen roolinsa oli ohi. Voi näin jälkeenpäin epäillä, että hänellä oli sen jälkeen jonkinlainen itsetuhovietti tai ainakin tiedostamaton pyrky marttyyriuteen.

Alkoi valmistautuminen Chén uuteen elämänvaiheeseen. Hänellä oli argentiinalaisena kova halu palata entiseen kotimaahansa nostattamaan siellä vallankumousta sotilashallitusta vastaan. Presidentiksi oli kuitenkin sillä välin valittu siviili, lääkäri Arturo Illia, joten tilanne oli muuttunut alkuperäisestä. Lisäksi Fidel vastusti määrätietoisesti Argentiinan valintaa, koska hän piti Chétä sisseineen vain suupalana Argentiinan tehokkaille sotilaille ja santarmeille.

Samoin Moskova vastusti jyrkästi uusien ”palopesäkkeiden” (focos) sytyttelyä,

Argentiinaan oli kuitenkin jo pari vuotta aikaisemmin perustettu foco, jonka johdossa oli Chén vanha ystävä Jorge Ricardo Masetti, ”Comandante Segundo” (Ricardo Güiraldesin kirjan Don Segundo Sombran mukaan). Hän oli perustanut EGP:n eli Ejército Guerrillero del Pueblon, ”kansan sissiarmeijan”. Sille oli perustettu tukikohta Saltan provinssiin Pohjois-Argentiinaan, Tukikohta sijaitsi Saltan ja Oránin kaupunkien välisen maantien varrella vuoristoisella viidakkoalueella, ei kovin kaukana Bolivian vastaiselta rajalta.

Moskova oli ollut raivoissaan jo tästä hankkeesta.

Argentiinan poliisi ja tiedustelupalvelu löysivät aikanaan Masettin tukikohdan, joka oli ollut liian kauan samalla paikalla. Sinne suuntautunut epätavallinen liikenne oli jo ehtinyt kiinnittää huomiota. Tukikohta oli viidakkoalueella, missä oli vähän asutusta ja mistä ei siten voinut helposti saada elintarvikkeita. Sisseiksi heittäytyneet kaupunkilaistaustaiset älyköt eivät olleet tottuneet viidakkoelämään. Heille piti tuoda kuivamuonaa ja säilykkeitä seudun asutuskeskuksista. Se johti heidän paljastumiseensa.

Chén omien oppien mukaan sissien olisi pitänyt olla mahdollisimman paljon liikkeellä välttääkseen havaituksi tulon.

Osa sisseistä saatiin kiinni heti, mutta Masetti itse pääsi pakenemaan yhden kumppaninsa kanssa. Heidän ruumiitaan ei koskaan löydetty. Tämän valmistelevan Argentiinan-projektin luhistuminen keväällä 1964 oli ollut kova isku Ché Guevaralle. Siellä ei nyt olisi ollut mitään edellytyksiä uuden focon perustamiselle.

Masettin katastrofista Argentiinassa sen enempää kuin Kongon äskettäisestä katastrofista ei kuitenkaan otettu opiksi, joten Chén uusi projekti oli jo alkutekijöissään melkein valmis uusi katastrofi.

Tragedia eteni kohti vääjäämätöntä loppunäytöstään. Kaikki sen näyttelijät tiesivät, tai ainakin heidän olisi pitänyt tietää, että Ché on ehdottomuudessaan kulkemassa kohti loppuaan. Tien päässä odottivat hankkeen tuho ja Chén kuolema. Jotkut tragedian näyttelijät teeskentelivät, että eivät ymmärtäneet sitä, jotkut olivat Chén maineen sokaisemia.

Alkoi kreikkalaisen tragedian kuubalainen loppunäytös Boliviassa.

Chén toimintatarmo saatiin lopulta ohjatuksi Fidelin toimin pienimmän haitan suuntaan Boliviaan alueelle, joka Chén rauhoittamiseksi oli kuitenkin Argentiinan vastaisen rajan läheisyydessä. Chéhän ei tuntenut Boliviaa. Vuodesta 1965 alkaen valmisteltiin tukikohdan perustamista. Se tuli valituksi harvaan asutulta seudulta Río Grande –joen sivujoen Ñancahuazún lähistöltä Bolivian kaakkoiskulmasta.

Virallinen tavoite Bolivian operaatiolla oli Chén ajatus sytyttää uusi ”palopesäke” Yhdysvaltojen Kuubaa kohtaan suuntaamien pakotteiden keventämiseksi. Ajatus ei kestä kriittistä tarkastelua. Kuubalaisten aktivoituminen missä tahansa Latinalaisen Amerikan maassa olisi johtanut Yhdysvaltain vastatoimien tehostumiseen sekä palopesäkettä että Kuubaa kohtaan. Kuuballa ei ollut minkäänlaisia resursseja lisätä sotilaallisia operaatioita missään. Ajatus oli täysin absurdi. USA:n lisäksi se olisi saanut vastaansa Neuvostoliiton ja asianomaisen maan omat vastatoimet.

Todellisuudessa mitään merkittäviä valmisteluja ei Boliviassa ollut tehty, vaan Ché saapui täysin alkutekijöissään olevalle maatilalle marraskuussa 1966 huonoihin olosuhteisiin huonosti varustautuneena ja vailla sitä bolivialaista täydennysmiehistöä, jota hänelle oli luvattu. Bolivialaiset kommunistit olivat pettäneet hänet, mutta eivät he kyllä koskaan olleet mitään sitovia lupauksia tuestaan antaneetkaan.

Latinalaisen Amerikan maiden lukuisat kommunistipuolueet ja niiden erilaiset keskenään riitelevät lahkot olivat selvästi ilmoittaneet Moskovalle, että he eivät halua omiin maihinsa ulkomaalaisia vallankumouksiin kiihottamaan. Kuubalaiset vientivallankumousten aktivistit eivät ylipäänsäkään nauttineet mitään erityistä suosiota, vaikka Kuuban vallankumousta sinänsä olikin ihannoitu. Sissisodalle sanottiin selvä ei. Kuubalaisten mukanaolo oli sitä paitsi aina varma ärsyke yhdysvaltalaisten vastatoimien käynnistymiselle. Niille taas ei ollut tarjolla riittäviä vastavoimia, joten sissisotahanke ei tarjonnut suuria menestysnäkymiä.

Bolivian kommunistipuolue oli päättänyt tukeutua demokraattiseen prosessiin omassa maassaan, missä se oli jo saavuttanut laillistetun aseman. Se katsoi, että ulkomaalaisten johtama aseellinen ja vallankumoukseen tähtäävä toiminta Boliviassa voi johtaa vain kommunistipuolueen maineen tahraantumiseen ja sen uuteen syrjäyttämiseen poliittisesta prosessista. Niinpä se ei missään vaiheessa sitoutunut Chén hankkeen tukemiseen, vaan teki parhaansa ollakseen joutumatta vahingossakaan sen näkyväksi tai sitoutuneelta näyttäväksi tukijaksi. Tätä ei kuitenkaan sanottu suoraan Fidelille eikä varsinkaan Chélle.

Tälle asenteelle puolueen pääsihteeri Mario Monje oli jo etukäteen hankkinut Moskovan siunauksen. Heidän verivihollisensa oli Bolivian maolainen kommunistipuolue, joka suhtautui Chén hankkeisiin suuremmalla mielenkiinnolla. Monjen pelot osoittautuivat myöhemmin täysin aiheellisiksi.

Ei ihme että pääministeri Aleksei Kosygin kiirehti kesällä 1966 Lyndon Johnsonin kanssa pitämästään Glassboron huippukokouksesta Havannaan varoittamaan kuubalaisia uusien vallankumouksien lietsonnasta. Kuuban resurssit eivät riittäisi vastaamaan seurauksista, ja Neuvostoliitto tavoitteli suurempaa etua pyrkiessään liennytykseen Yhdysvaltojen kanssa.

Bolivialaisten valitsema alue oli – ehkä tarkoituksellisesti – erittäin epäsopiva sissitoimintaan. Bolivialaiset olivat ostaneet maatilan sieltä, mistä sattuivat saamaan. Erityisesti he halusivat Chén jonnekin syrjemmälle käymään sotaansa. Bolivian kaakkoisosan perimmäinen nurkkaus oli täydellistä syrjäseutua, vuoristoista ja harvaan asuttua hedelmätöntä maata, kitukasvuista tiheikköä sekä osittain aukeita alueita, missä oli vaikeata suojautua lentotiedustelulta. Viidakko oli eläimistöltään köyhää eikä seudulla ylipäänsä ollut helppoa hankkia elintarvikkeita. Jokainen outo kulkija, ryhmistä puhumattakaan, herätti ennen pitkää huomiota.

Tukijoukkojen huoleton toiminta sai epäluulot heräämään ympäristössä jo ennen itse Chén saapumista.

Valmistelevana toimenpiteenä Ché oli ryhtynyt Kuubassa muuttamaan ulkomuotoaan, ja hän sai uuden henkilöllisyyden. Hänelle valmistettiin sen mukaiset uudet henkilöpaperit. Ulkonäköä onnistuttiin muuttamaan niin, etteivät edes hänen lapsensa tai läheiset ystävänsä enää tunnistaneet häntä.

Tällaiseksi Chén ulkonäkö muokattiin ennen lähtöä Boliviaan vuoden 1966 syksyllä. Hänen uusi nimensä Bolivian väärennetyssä passissa oli Adolfo Mena González.

Ché saapui Boliviaan syksyllä 1966 Brasiliasta käsin. Hänen oikea henkilöllisyytensä ei paljastunut. Aikanaan hän hankkiutui maatilalle ja aloitti joukkojensa kouluttamisen.

Maatilalle kuljettiin tietä, joka kulki naapuritilan vieritse. Sen omistaja kävi aikanaan vilkaisemassa, mitä porukkaa naapuriin oikein oli pesiytynyt. Jopa poliisi ja armeijan patrulli kävivät paikalla, koska joukon epäiltiin olevan tekemisissä huumeiden kanssa. Peitetarina sikojen kasvatustilasta ei kuitenkaan tainnut oikein vakuuttaa. Epäluulot heräsivät.

Kuubalaisten lisäksi joukkoon oli häthätää värvätty bolivialaisia ja perulaisia kommunisteja. Kuubalaisten johtava asema ei ollut kaikkien eikä varsinkaan bolivialaisten mieleen. Oltiinhan sentään Boliviassa.

Boliviassa oli jo tehty maareformi, joten köyhien maalaisten korville Chéllä ja kumppaneilla oli kovin vähän houkuttelevaa sanomaa tarjolla. Chén astma paheni seudun kuumuudessa ja leiriolojen ankeudessa eikä hän pystynyt hankkimaan lääkitystä. Lisäksi hän kärsi pitkät ajat punataudista ja ripulista. Tällaisen sairaalloisen, laahustavan, lian peittämän, takkuisen ja resuisen valkoisen miehen, joka oli puheestaan tunnistettavissa argentiinalaiseksi, pöllähtäminen joukkioineen johonkin maalaiskylään oli lähinnä pelottava ilmestys. Argentiinalaisten bolivialaisiin kohdistama ylenkatse oli hyvin tunnettu ilmiö niiden keskuudessa, jotka olivat rajan takana käyneet. Yhteinen kieli loisti poissaolollaan. Monet maalaiset eivät espanjaa puhuneetkaan.

Tavallisesti nämä maalaiset kipaisivat välittömästi kertomaan epäilyttävistä muukalaisista lähimmälle poliisille tai armeijan yksikölle. Kauan ennen Chén ja ydinjoukon tuloa maatilalleen siellä kävi sen verran vilkas liikenne, että se oli ehtinyt jo herättää huomiota lähiseudulla.

Koko toiminta-aikanaan Chén joukot eivät saaneet nostatettua kapinaan ainoatakaan bolivialaista. Sotilaallisen tilanteen käytyä uhkaavaksi, osa sisseiksi koulutettaviksi lähetetyistä bolivialaisista karkasi lisäksi heti tilaisuuden tullen. He joutuivat kuitenkin sotilaiden käsiin ja pääsivät hengestään.

Maaliskuun lopulla 1967 sissit paljastuivat niin, että heidän maatilaansa käytiin pommittamassa lentopommeilla. Se ei jättänyt tilanteen luonnetta epäselväksi. Siitä lähtien Chén joukot olivat jatkuvasti pakosalla pyrkien lähinnä suojautumaan ja pelastautumaan Bolivian armeijan takaa-ajolta. Kaikki aloite oli menetetty, ja oli enää vain ajan kysymys, milloin Ché miehineen joutuisi kiinni.

He olivat jo tappaneet sotilaita, ja olisi ollut utopiaa kuvitella, että vakinaisen armeijan joukot olisivat jättäneet heidät rauhaan, vaikka aluksi ei vielä tiedettykään yleisesti, että sissejä johti kuuluisa Ernesto ”Ché” Guevara. CIA:lle tieto oli kuitenkin jo tihkunut, ja Bolivian armeijakin sai tiedon ensimmäisiltä vangitsemiltaan sisseiltä.

Varusteisiin alkuaan kuuluneet kaksi radiolähetintä olivat toisen maailmansodan aikaisia järkäleitä. Ne olivat liikkuvaan sissisotaan täysin soveltumattomia: sopimattoman painavat putkitekniikalla toimivat laitteet rikkoutuivat jo kuljetuksessa toimintakyvyttömiksi. Radiomieheksi suunniteltu bolivialainen ei osannut käyttää laitteita. Suuren virrankulutuksen vuoksi tarvittiin iso generaattori, jonka polttoaine loppui jo alkuvaiheessa eikä lisää saatu mistään. Paikalla pysyvä radiolähetin olisi suunnittu ja paikannettu varsin helposti, jolloin siitä koituva hyöty ei olisi ollut pitkäaikainen.

Takaa-ajettuna Chén joukolla ei ollut muuta keinoa kuin harvat kuriirit yhteyksien ylläpitämiseen Kuuban kanssa. Ché joutui arvailemaan Bolivian armeijan aikeita pelkästään tavallisten yleisradioasemien uutislähetysten sisällön perusteella. Yhtään viestiä hän ei kyennyt lähettämään ulkomaailmaan.

Jokainen kahakka jossa Chén joukot menettivät miehiä, oli kohtalokas tulivoiman kannalta, koska jokainen menetys oli lopullinen eikä sitä voinut millään korvata. Bolivian armeijan miestappiot sen sijaan olivat täysin korvattavissa.

Ranskalainen vasemmistolainen lehtimies ja sissien tukimies Regis Debray ja Chén argentiinalainen ystävä Ciro Bustos tulivat käymään leirille, mutta he eivät päässeetkään sieltä enää huomaamatta pois, vaan joutuivat poistuttuaan välittömästi Bolivian armeijan pidättämiksi. Kuulusteluissa he tulivat vahvistaneiksi Chén mukanaolon sissijoukossa. Se vain vahvisti siihenastiset epäilyt. Tietoon tuli myös joukon surkea kunto ja vähäinen miesvoima. Chén joukon tuho oli enää loppusilausta vaille.

Moskovan ja Fidel Castron väliset suhteet kokivat jäisen vaiheen, koska Castro oli toiminut Chén asiassa Moskovan selvää kieltoa vastaan.

Pian tämän jälkeen Ché teki vielä sen taktisen virheen, että jakoi joukkonsa kahtia. Joukot joiden piti kohdata uudelleen muutaman päivän kuluttua, eivät enää koskaan kohdanneet, vaikka olivat jo kerran parin sadan metrin päässä toisistaan ja keskenään tulitaistelussa! Niillähän ei ollut mitään yhteistä yhteydenpitovälinettä. Erillisjoukko joutui elokuun lopussa armeijan väijytykseen, missä koko joukko tuhottiin. Heidän joukossaan oli Haydée Tamara Bunke eli ”Tania”, argentiinalais-itäsaksalainen Chén ihailija, joka oli toiminut kuriirina La Pazin ja sissien tukikohdan välillä. Väijytys oli valmisteltu paikallisen bolivialaisen naapurin antamiin tietoihin perustuen.

Sen jälkeen kun erillisjoukko oli tuhottu, viisi kuukautta hajaantumisen jälkeen, Chén oma joukko oli huvennut enää pariksi kymmeneksi mieheksi, jotka rämpivät viidakossa ja vuoren rinteiden pöheiköissä, milloin kuilujen partailla, milloin jokien yli keinotellen. Ruoka ja ampumatarvikkeet olivat vähissä, Chéllä ei ollut lääkkeitään, miesten moraali oli koetuksella eikä mitään helpotusta tilanteeseen ollut näkyvissä. Uutisista kuultiin, että sissien varastoluola oli löydetty, joten kaikki toivo varusteiden, lääkkeiden ja muiden tarvikkeiden uusimisesta oli menetetty. Lisäksi Bolivian armeija oli saanut luolista runsaasti sissien toimista kertovaa aineistoa, mm. valokuvia. Tiedustelulentokoneet kiertelivät heidän yläpuolellaan eikä enää jäänyt epäilystä siitä, etteikö armeija olisi ollut koko ajan selvillä heidän olinpaikastaan.

Chén ”vallankumousarmeija” oli jo kauan sitten lakannut olemasta minkäänlainen armeija. Se oli muuttunut pelkäksi nälkiintyneeksi rosvojoukoksi. Armeijan vahvuutta sillä ei ollut koskaan ollutkaan; vahvuudeltaan se ei ollut parhaimmillaankaan edes komppanian kokoinen.

Vallankumousromantiikan sijalle oli astunut sodan kova ja julma laki.

Lokakuun alussa 1967 sissit yrittivät ryöstää läheisen kylän Samaipatan kaupan saadakseen elintarvikkeita. Apteekkia siellä ei ollut eikä Ché saanut astmalääkkeitään, Armeija sai ilmoituksen tapahtumasta oitis, ja sissit joutuivat perääntymään miten taisivat.

Lähistöllä oli pitkänomainen kapea rotko, minne he vetäytyivät, mutta sotilaat hallitsivat maastoa korkeammalla sijaitsevista asemistaan. Lopulta Chén karbiinin piippuun osui luoti, joka teki aseen toimintakyvyttömäksi. Hänen jalkaansa osui luoti eikä hän pystynyt enää kävelemään tuetta. Chén vapautussota oli päättynyt. Joukko bolivialaisia sotilaita oli kuollut kahakoissa. Chén viereltä oli kaatunut kuubalaisia, bolivialaisia ja perulaisia. Ne harvat sissit, jotka olivat päässeet pakoon, oli kiinni jouduttuaan teloitettu. Vain puoli tusinaa Chén sisseistä pääsi lopulta – uskomatonta kyllä – pakenemaan rotkon toisen pään kautta. Kolme heistä selvisi hengissä Chileen ja sieltä aikanaan Kuubaan.

Regis Debrayn ja Ciro Bustosin oikeudenkäynnit saivat osakseen maailmanlaajuista huomiota, mikä epäilemättä pelasti heidän henkensä, mutta bolivialaista vankilaa he saivat kokea useamman vuoden. Alkuperäinen tuomio oli ollut 30 vuotta.

Ché kompuroi vaivalloisesti ylös rotkosta. Bolivialainen sotilas oli häntä vastassa. Ché pyysi häntä olemaan ampumatta: ”No disparen, soy el Ché”, älkää ampuko, olen Ché. ”Olen teille arvokkaampi elävänä”. Sotilas kutsui paikalle esimiehensä, erikoisjoukkojen kapteenin Gary Prado Salmónin, joka pyysi vangittua takkuista ryysyläistä ilmaisemaan henkilöllisyytensä. Tämän ilmoitettua olevansa Ché Guevara, kapteeni Prado varmisti vielä henkilöllisyyden joistakin hänen tiedossaan olevista tuntomerkeistä kuten eräästä vanhasta ampumahaavasta. Tuntomerkit täsmäsivät.

Kenraali Gary Prado Salmón oli vasta erikoisjoukkojen kapteeni, kun hän vangitsi Ché Guevaran, joka ponnisteli jalkaan haavoittuneena rotkosta. Myöhemmin hänet valittiin Santa Cruzin kaupungin pormestariksi. Sittemmin Evo Moralesin kiihkovasemmistolainen hallitus on vainonnut kenraali evp. Pradoa muka syyllisenä Chén surmaamiseen, vaikka hän toimi presidentin käskystä vailla mitään omaa päätäntävaltaa.

”Se acabó, se acabó!” ”Kaikki on ohi, kaikki on ohi”, Ché puuskahti alistuneena. Muuhun keskusteluun hän ei juurikaan antautunut. Hänen kätensä sidottiin selän taakse vyöllä.

Tällainen oli Chén ruokkoamaton ulkoasu silloin, kun hän joutui Bolivian erikoisjoukkojen käsiin La Higuerassa.

Ché, muut kiinni saadut sissit ja muutaman kaatuneen ruumiit kuljetettiin läheiseen La Higueran kylään, missä Ché sidottiin ja jätettiin kansakoulun pimeään huoneeseen maalattialle ruumiiden kanssa.

Ché Guevaran vangitsemisesta ilmoitettiin Bolivian armeijan päämajaan ja Bolivian presidentille kenraali René Barrientosille. Paikalla ollut CIA:n edustaja Félix Rodríguez yritti viestittää omille esimiehilleen tilanteesta, mutta ei ehtinyt saada mitään ohjeita, ennen kuin Bolivian viranomaiset olivat jo tehneet omat ratkaisunsa.

Regis Debrayn ja Ciro Bustosin oikeudenkäyntien herättämä huomio vaikutti varmasti siihen, etteivät Bolivian johtajat halunneet uudelleen kokea samaa. Heiltä tuli yksiselitteinen käsky eliminoida Ché Guevara.

Logiikka oli sama kuin Osama bin Ladenin teloituksessa 1.5.2011.

Useampikin bolivialainen upseeri ja Félix Rodríguez kuulustelivat Chétä, kuka paremmalla ja kuka huonommalla menestyksellä. Jotakin hänestä kuitenkin saatiin irti. Sen sijaan hänen päiväkirjansa, jota hän oli pitänyt koko operaation ajan yksityiskohtaisesti, luettiin ja kopioitiin tarkasti,

Kun Félix Rodríguez oli käynyt ilmoittamassa Chélle bolivialaisten päätöksestä, tämä oli valahtanut kalmankalpeaksi, mutta pysynyt muutoin tyynenä. Vaimolleen hän oli pyytänyt ilmoittamaan, että tämän tulisi mennä uusiin naimisiin ja lasten pitäisi opiskella pärjätäkseen elämässään.

9.10.1967 kello 13:10 vapaaehtoiseksi ilmoittautunut kersantti Mario Terán ampui puoliautomaattikiväärillään Che’tä rintaan. Teránin kumppani oli kuollut edellispäivän kahakassa, ja hän oli siksi ilmoittautunut halukkaaksi teloittajaksi. Terán kertoo olleensa ensin melkein Chén hahmon henkisesti nujertama, eikä hän millään meinannut rohkaistua ampumaan kuuluisaa vankiaan. Lopulta, vasta kun Ché itse oli haastanut: ”Ammu, pelkuri! Ihmisen sinä vain ammut!”, Terán rohkaistui. Kaksi sarjaa, rintaan ja olkaan. Yhdeksän luotia osui. Ché kuoli heti.

Näin päättyi suuren vallankumoussankarin elämä. Hän oli vallankumoussankari Kuuballe, mutta Bolivialle hän oli vain vaarallinen ulkomaalainen vihollissotilas, joka oli tullut sinne omin lupinensa sotimaan ja tappamaan bolivialaisia.

La Higueran koulurakennus, jonka maalattialle Ché teloitettiin presidentin käskystä. Rakennus on ulkoapäin jälkeenpäin entisöity.

Se ei ollut murha, kuten vasemmiston piirissä yritettiin hehkuttaa. Se oli sodan olosuhteissa tapahtunut teloitus. Sodan jonka Ché itse oli julistanut. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”, sanoo kristillinenkin etiikka.

Siihen päättyivät Chén haaveet Latinalaisen Amerikan nostattamisesta kapinaan kaikkialla. Siihen eivät kuitenkaan päättyneet sissisodat Keski- ja Etelä-Amerikan mantereilla, sillä ne elivät omaa elämäänsä omista lähtökohdistaan. Ne eivät olleet yhden miehen sotia, vaikka se yksi mies olisi ollut Ché ja vaikka hänellä olisi ollut kuinka hyvät perusteet omalle ”pyhälle sodalleen”. Vallankumous ei sittenkään ollut vientitavaraa.

Chén ja hänen kumppaniensa ruumiit vietiin helikopterilla läheiseen Vallegranden kaupunkiin, missä heidät haudattiin salaiseen paikkaan lentokentän laitaan. Liikkeelle laskettiin huhu, että ruumiit olisi poltettu, mutta toimenpidettä johtanut everstiluutnantti Vargas Salinas paljasti asian oikean laidan 1990-luvun puolivälissä. Vasta vuonna 1997 jäännökset löydettiin, kaivettiin ylös ja kuljetettiin tunnistamisen jälkeen Kuubaan, missä ne sijoitettiin Santa Claraan rakennettuun mausoleumiin.

Näin oli päättynyt Chén elämä, mutta hänen nimensä ei häipynyt minnekään. Se jäi elämään vallankumousromantikkojen mielissä tinkimättömän ja peräänantamattoman sissin perikuvana. Alberto Kordan sattumanlaukaus kamerallaan oli ikuistanut Chén uhmakkaan idealistisen baskeripäisen hahmon, joka tuli kaikille tutuksi.

Se elähdytti niin Pariisin katulevottomuuksien osanottajia keväällä 1968 kuin suomalaisia vasemmistoradikaaleja, silloin ja myöhemmin. Chéstä tuli symboli – myytti jolta oli riisuttu kaikki kielteiset piirteet ja epäonnistumiset. Siitä tuli poliittinen liikennemerkki, jonka viesti oli: ryhdistäydy! Symboliseen kuvaan jokainen saattoi liittää juuri ne ihannoimansa ominaisuudet, jotka halusi. Myöhemmät sukupolvet eivät enää olleet kiinnostuneita siitä, mitä Ché oli todellisuudessa ollut, vaan siitä mitä he halusivat Chén mustavalkoisen uhmakkaan katseen symboloivan — ehdotonta omistautumista aatteelle.

Ché Guevara oli älykäs ja kohtalaisen sivistynyt mies, itseoppinut. Talouspolitiikassa hän oli harrastelija, jonka tiedollisia puutteita ei korvannut vallankumouksellinen into. Hänen poliittinen ajattelunsa oli paljolti mustavalkoista toiveajattelua; hän oli toivoton vallankumousromantikko.

Jo kouluaikanaan hän oli herättänyt opettajien ja tovereiden huomiota hullunrohkeilla tempauksillaan. Hyvänä argentiinalaisena hän oli itsevarma ja vakuuttunut omasta ja ajatustensa erinomaisuudesta. Hänen uhkarohkeutensa sissinä oli samaa ikuista pyrkimystä osoittaa, ettei hän pelännyt mitään ja että hän oli muita parempi. Hänen ihmistuntemuksensa oli kuitenkin vajavainen; toisenlaisen ajatusmaailman elähdyttämiä ihmisiä hän ei ymmärtänyt ollenkaan. He olivat vain potentiaalisia vihollisia, koska eivät suostuneet omaksumaan hänen ajatusmaailmaansa.

Kommunistiset aatteensa Ché oli imenyt itseensä äidiltään, joka oli maineikasta yläluokkaista argentiinalaista sukua. Valmistuttuaan lääkäriksi Ché teki ystävänsä kanssa pitkän moottoripyörämatkan Argentiinasta Andien yli aina Venezuelaan. Matka avasi hänet näkemään, mitä kaikkea kurjuutta ja köyhyyttä maanosassa oli. On kuitenkin yliampuvaa väittää, että hän sen jälkeen ja sen ansiosta olisi tuntenut koko Latinalaisen Amerikan todellisuuden.

Luonteeltaan Ché oli tinkimätön, ehdoton ja määrätietoinen. Osallistuminen Kuuban vallankumoukseen Fidel Castron rinnalla antoi hänelle tilaisuuden osoittaa kykynsä ja johtajaominaisuutensa. Hän oli johtaja, joka johti etulinjasta – kaikkine siitä johtuvine etuineen ja haittoineen. Hän piiskasi itseään aina vain ankarampiin koettelemuksiin ja kieltäytymisiin helposta elämästä. Hän ei ymmärtänyt sitä, että hänen esimerkkiään hyvin harva kykeni seuraamaan tai halusi seurata. Heille elämässä oli paljon muitakin arvoja kuin ehdottomaksi uskonnoksi muodostuneen poliittisen aatteen pakkopaita.

Havannan vanhankaupungin rantatorilla myytiin vanhoja ja uusia kirjoja. Kansissa näkyy mm. José Martín ja Ché Guevaran kasvokuvia.

Chélle reissaaminen voitti aina kotiolot. Hän tiedosti asian itsekin, ja suri tuhonneensa jo kaksi avioliittoa.

Ché yritti uskotella itselleen ja muille, että ihmisiä voidaan ajaa entistä suurempiin ponnisteluihin pelkin moraalisin kiihokkein; hänelle ei materiaalinen kiihoke merkinnyt kuin moraalista rappeutumista. Sellaisella pohjalla ei maailma kuitenkaan suostu pyörimään. Varsinkaan nykymaailma.

Kuuban vallankumouksellisessa ilmapiirissä riittävän kauan asuttuaan hän oli ilmeisesti menettänyt suhteellisuudentajunsa ja kykynsä ymmärtää muunlaista arvomaailmaa. Muutoin on vaikea ymmärtää hänen pakkomiellettään lähteä pakottamaan muuta maailmaa siihen samaan muottiin, joka ei suinkaan ollut tehnyt Kuubasta maanpäällistä eikä muutakaan paratiisia.

Ché oli juopunut omasta menestyksestään Kuuban vallankumouksen loppuvaiheessa johdettuaan Santa Clarassa pienen mutta ratkaisevan taistelun. Hän etsi uusia santaclaroja voidakseen vielä kerran nauttia uudelleen vallankumousromanttisesta huumasta.

Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, miten sinänsä älykäs henkilö voi uskotella itselleen, että hänellä olisi noin vain oikeus marssia toiseen maahan ja ryhtyä siellä tappamaan sotilaita ja muita kansalaisia ja nostattamaan kansaa maan hallitusta vastaan.

Chén lähtiessä soluttautumaan Boliviaan syksyllä 1966 maassa oli tosin kenraali presidenttinä, mutta juuri se hallitus ei ollut mikään tavanomainen vallankaappauksella valtaan noussut upseerijuntta. Päinvastoin.

Ilmavoimien kenraali René Barrientos oli varsin suosittu presidentti, jolla oli aito pyrkimys luoda Boliviaan yhteiskuntarauha. Hänet oli valittu kohtuullisen vapaissa vaaleissa, vaikka hän olikin sitä ennen varapresidentin asemastaan syrjäyttänyt presidentti Victor Paz Estenssoron, jonka kanssa hän oli toistakymmentä vuotta ollut poliittisessa yhteistyössä.  Hän puhui sujuvasti ketšuaa, koska oli itsekin puoliverinen. Hän tuli siis hyvin toimeen maan alkuperäisväestön kanssa. Maassa oli tehty maareformi eikä varsinkaan Ñancahuazún alueen talonpojilla ollut minkäänlaista pulaa maasta. He eivät kerta kaikkiaan ymmärtäneet Chén vallankumouspuheita. Kauhistuivat vain tämän omatekoisen messiaan kauheata ulkomuotoa.

Bolivian kommunistinen puolue oli viisaampi kuin Ché, joka halusi tehdä Boliviasta — ja koko maanosasta — kommunistisen. Puolueen johtajat tunsivat oman maansa ja pelkäsivät vain menettävänsä siihenastiset saavutuksensa ja hankkimansa laillisen aseman maan poliittisessa järjestelmässä, jos osallistuisivat aseellisen vallankumouksen yritykseen. BKP oli täysin aseellista toimintaa vastaan. Kaikkein viimeksi se halusi mitään vallankumousliikettä, missä näkyvässä asemassa olisi ulkomaalainen, Liikkeen olisi pitänyt lähteä bolivialaisten tarpeista bolivialaisten johdolla.

Se että Ché oli tosiasiassa tekemässä omaa poliittista ja fyysistä itsemurhaansa ei olisi inhimillisellä tasolla oikeuttanut häntä vetämään omaan tuhoonsa mukaan lukuisia omia ystäviään, tovereitaan ja kannattajiaan sekä suuren joukon ulkopuolisia.

Ché oli oleskellut Boliviassa jonkin aikaa vuonna 1953, ja hän kuvitteli tyypilliseen tapaansa tietävänsä kaiken Boliviasta. Aivan samoin kuin hän oli kuvitellut tietävänsä kaiken Afrikasta ja Kongosta. Lopputulos oli samanlainen katastrofi kuin siellä. Nyt vain vastapuoli ei päästänyt Chétä joukkoineen pakoon, vaan loppunäytös tuli rotkossa — kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Ché ei ollut oppinut mitään Kongon seikkailustaan.

Vuoden 1967 Bolivia ei ollut sama kuin vuoden 1953 Bolivia.

Traagista on myös se, että loppujen lopuksi tilanne oli ajautunut sellaiseksi, että lähes kaikille osapuolille oli parasta, että Chén vapautussota päättyi niin kuin päättyi. Jos se olisi päättynyt samoin jo Kongossa tai vielä aikaisemmin Argentiinassa, jos Ché olisi sinne ehtinyt ajoissa, Chéstä tuskin olisi tullut sitä vallankumousromanttista hahmoa, jona hänet nyt tunnetaan.

Chén kreikkalainen tragedia sai kuubalaisen lopun bolivialaisin maustein. Chéstä oli lopultakin tullut marttyyri, jota ei unohdeta.

Sen jälkeen kun Chén päältä oli riisuttu hänen veriset, saastaiset ja repaleiset vaatteensa ja hänen ruumiinsa oli pesty, se jätettiin siistittynä, tukka pestynä, kammattuna ja uudelleen puettuna Vallegrandessa Nuestro Señor de Maltan sairaalan pesulan betonisen altaan päälle makaamaan näytteille. Chén silmät olivat auki. Ihmiset kävivät häntä katsomassa ja sellaisena hänet valokuvattiin. Bolivian johto halusi, että Ché tunnistetaan kuvista, ja kaikki näkevät, että hän on todella kuollut, Kuten Emiliano Zapata vuonna 1919 Cuautlan torilla Meksikossa.

Se oli viimeinen valokuva Chéstä. Piste i:n päällä.

Chen ruumis näytteillä La Higuerassa. Ruumis on pesty ja siistitty.

Chén ruumiin pessyt nainen sanoi, että laihtunut Ché näytti silloin kuolleena aivan Kristukselta. Vanha vallankumouksellinen oli 39-vuotiaana päässyt vihdoinkin rauhaan. Myytti oli saanut viimeisen silauksensa. Kuolleena hän oli lopulta kaikkien mieleen.

Oliko Ché uusi Robin Hood? Ei varmasti. Oliko hän uusi Don Quixote? Kyllä tavallaan. Hänen utopistiset ajatuksensa eivät olleet elinkelpoisia, hän taistelu tuulimyllyjä vastaan, vaikka hän miten olisi näyttänyt itse esimerkkiä. Oliko hän Osama bin Ladenin varhaisversio? Jossain mielessä kyllä. Yhdysvaltain vastaisen pyhän sodan julistaminen lähti samanlaisesta pyhästä vihasta. Hän ei kuitenkaan syyllistynyt bin Ladenin tavoin raukkamaisiin siviilien massamurhiin, joihin Osama oli lähettänyt hyväuskoisia, aivopestyjä sijaiskärsijöitä tulemaan räjäytetyiksi taivaan tuuliin. Hän oli itse etulinjassa asettaen itsensä kuolemalle alttiiksi. Se oli hänen mielestään ihmiselämän arvokkain päämäärä. Tuskin kaikki muut olivat samaa mieltä.

Chén kuollessa Vietnamin sota oli edelleen vain kiihtymässä eikä loppua ollut näkyvissä. Tämä epäsuosittu sota alkoi raastaa monen maan yhteiskuntaa. Mielenosoitukset levisivät laajalti maapallon eri puolille. Kordan valokuvan mukaan tehdyt Ché-julisteet ja -T-paidat ilmestyivät kuvaan, todennäköisesti ensimmäisenä Torinossa Italiassa. Vuosi 1968 ei ollut hullu vuosi vain Euroopassa, vaan se oli sitä myös Yhdysvalloissa ja Latinalaisessa Amerikassa. Vietnamin sodan eskaloituminen eskaloi myös yhteiskunnan sodanvastaiset ja vasemmistolaisittain ajattelevat voimat. Chén kuviteltu myytti sopi symboliksi.

Elokuussa 1968 Neuvostoliiton joukot miehittivät Tšekkoslovakian. Kommunismi sai maailmanlaajuisesti iskun, josta se ei koskaan toipunut, vaikka vaikutukset näyttivät ensin vain johtaneen Neuvostoliiton ja sen satelliittien pysähtyneisyyteen. Uskottavuus oli mennyt sen sileän tien.

Vaikka Chén kuolema Boliviassa edellisenä vuonna oli ollut kova isku kommunistiselle liikkeelle, Neuvostoliitolle Chén kuolema oli ollut pelkkä helpotus.

Lähes päivälleen vuosi Chén kuoleman jälkeen meksikolaiset kokivat olympialaisten alla Tlatelolcon verilöylyn (katso Meksikon osio). Se ei kuitenkaan ollut Chén toivoman aseellisen kansannousun alku. Aseita käyttivät vain poliisi ja armeija, eivät mielenosoittajat.

Tässä ilmapiirissä Bolivian syrjäkulmalla La Higueran pikkukylässä edellisenä vuonna teloittajan luoteihin kuolleen argentiinalaisen lääkärin, palavasieluisen kommunismin marttyyrin ja epäonnen soturin hahmo sopi vanhoillisten yhteiskuntien vastaisen liikehdinnän näkyväksi symboliksi. Siinä kiireessä ei enää ehditty kysyä, mikä mies Ché oikein olikaan ollut. Sen jälkeen sillä ei enää ollut väliä. Miehestä oli tullut myytti.

Mitä Chén raivoisasta taistelusta omien uskomustensa puolesta jäi elämään hänen jälkeensä. Eipä juuri mitään! Mutta maine kasvoi sitäkin enemmän.

Rosarion syntymäkaupungissa Argentiinassa on Plaza de la Cooperación, yhteistyön aukio. Osuin paikalle vahingossa. Ottaen huomioon Chén historian, parempi nimi aukiolle olisi Plaza de la Conspiración, juonittelun aukio.