Laakso vuorten takana – Guatemala
Jyrki K.Talvitie.
Olin ollut yötä Huehuetenangossa, ”vanhan puun kukkulalla”, kuten nimen voisi vapaasti kääntää. Tämä guatemalalainen kaupunki on Carretera Panamericanan pohjoispuolella joitakin kymmeniä kilometrejä Meksikon rajalta. Oikeastaan ainoa syy käydä Huehuetenangossa on käydä Zaculeun mayakaupungin raunioilla. Zaculeu on ”entisöity”, mikä tarkoittaa sitä, että sen keskuspyramidi on kunnostettu. Valitettavasti se on saatu näyttämään rakennusinsinööriopiston betonilinjan harjoitustyöltä. Ainakaan pyramidi ei kestä vertailua sademetsäalueen upeiden pyramidien ja koristeellisten temppelien kanssa. Siinä on vain sileätä laastipintaa. United Fruit Company kustansi ”restauroinnin” aikanaan, ilmeisesti PR-irtopisteiden toivossa, joskus 1950-luvulla.
Zaculeussa olin käynyt jo neljännesvuosisata aikaisemmin. Tarvetta ei ollut tullut uuteen käyntiin. Olin ajanut pääkaupungista lähteäkseni seuraavana päivänä Cuchumatanes-vuorten yli ja taakse.
Se olikin viimeisiä Guatemalan syrjäseutuja, missä en ollut vielä käynyt.
Huehuetenangolle tyypillinen piirre on, että viitoitusta ei ole mihinkään. Monet kaduista ovat yksisuuntaisia, mutta liikenteen suunta pitää päätellä, sillä liikenteen suunnasta kertovia kylttejä on ruuvattu seinään vain siellä sun täällä. Kaupungin laidalla olevan Camino Real –ketjun hotellin löytäminen olikin saavutus, eikä itse hotellissa sitä paitsi ollut mitään Camino Realin laadukkaita ominaisuuksia. Se oli pelkkä yksikerroksinen betonibunkkeri.
Varhain aamulla, aamusumun vielä leijuessa vuorten yllä, lähdin ajelemaan kohti Todos Santosia. Se on saanut mainetta mam-heimon kulttuuriperinteen säilyttämisestä ja kuvauksellisista paikkakuntalaisistaan. Valokuvaaminen olikin retkeni tarkoituksena.
Onneksi olin saanut autovuokraamosta upouuden Mitsubishin, jossa oli mukavasti puhtia, varsinkin kun ajelin yksin. Puhtia tarvittiinkin, sillä vuoristotietä ylöspäin jyrrääviä täyteen ahdettuja paikallisbusseja ja ylikuorman alla hoipertelevia kuorma-autoja oli lähtenyt vielä minuakin aikaisemmin kipuamaan kirkkaan aamuauringon paisteessa vellovien pilvien sisään ja yläpuolelle. Maisema olikin huikaisevan kaunis, sillä aamunkirkas auringonpaiste, valkoisina hohtavat pilvilautat ja tummat vuorenseinämät olivat huikaisevan kaunis yhdistelmä. Ylöspäin noustessa maisema avautui etelään kohti Carretera Panamericanaa. Kyllä Guatemalan maisema osaa olla kaunis!
Ennen kaupungista poistumista tankkasin varmuuden vuoksi, sillä minulla ei ollut tietoa, missä olisi seuraava huoltoasema ja olisiko siellä polttoainetta. Lämpimikseni kysäisin huoltoaseman pitäjältä, missä kunnossa tiet vuorten takana ovat. Olin uskovinani häntä, kun hän kertoi tien vuorten yli olevan erinomaisessa kunnossa. Ajattelin, että meillä on varmaan erilainen käsitys siitä, millainen on hyvä tie.
Vuoristoteillä on oltava hyvin kiihtyvä auto ja osattava tehdä nopeita päätöksiä, jos aikoo välttyä jyrräämästä ykkösellä savuttavan bussin tai kuorma-auton perässä öljyistä savua hengittäen. Aamuvarhaisella pääosa liikenteestä kulkikin Huehuetenangosta ylös vuorille. Näkyvyys riitti siihen, että heti lyhyen suoran alusta kiihdyttämällä ehti juuri ja juuri hitaan ajoneuvon ohi.
Ylätasangolla yli kahden kilometrin korkeudessa pilvet olivat jääneet alapuolelle, kuulas vuoristoilma oli raikkaan viileätä ja näkyvyys riitti pitkälle. Oli ilo ajella kiertelevää ja kaartelevaa kestopäällystettä, jolla pito oli hyvä ja liikenne olematonta. Taas kerran kaipasin Suomessa autotallissani nukkuvaa Peugeot-kilpuriani, joka olisi sopinut tälle ”pätkälle” kuin nenä päähän. Kumma kyllä tie oli juuri niin hyvää, kuin huoltoasemanpitäjä oli kertonut.
Ajettuani joitakin kymmeniä kilometrejä ylätasangolla olin ohittanut vahingossa Todos Santosin tienhaaran ja olinkin ajamassa vuorten yli ihan muualle, aina vain syvemmälle Cuchumatanes-vuoriston takana uinuvaan maailmaan.
Ajatukseni palasivat seitsemän vuoden taakse. Silloin Suomeen tuli viralliselle käynnille kautta aikain ensimmäinen guatemalalainen sotilasvaltuuskunta. Guatemalan konsulina olin sen isäntänä, oppaana ja tulkkina. Valtuuskunnan johtajana oli prikaatikenraali Miranda, mutta varsinainen terävä pää oli ilmavoimien eversti Marco Tulio Espinoza, jonka kanssa ystävystyin syvemmin. Hän oli rauhanneuvottelijana 35-vuotisen sissitoiminnan lopettamiseen tähtäävissä rauhanneuvotteluissa. Meillä oli tosi kiintoisia keskusteluja aiheesta silloin ja myöhemminkin. Siitä joskus myöhemmin.
Piti puhumani kenraali Mirandasta. Hänet oli joitakin vuosia aikaisemmin ammuttu alas, kun hän oli lentänyt helikopterilla Guatemalan viidakkoalueella. Henki oli säilynyt, mutta hänen oman kertomansa mukaan peräti 14 luuta oli poikki. Toipuminen oli kestänyt yli vuoden. Hän kertoi vakaumuksellisesti, että hänen toipumisensa salaisuus oli ollut — sauna! Hänellä oli sauna maaseutuasunnollaan Cuchumatanes-vuorilla, ja hän oli toipumisaikanaan saunonut joka päivä. Harmittelin, etten ollut tullut ottaneeksi häneen yhteyttä ennen lähtöäni alueelle. Olisi ollut kiva saunoa siellä vuorilla. Hänestä oli lisäksi tullut Guatemalan matkailuorganisaation Inguatin pääjohtaja. Mutta se oli nyt myöhäistä.
Ennen kuin olin saavuttanut solan — minähän en tiennyt missä silloin harhailin, kun ei ollut yhtään kylää eikä kaupunkia näköpiirissä — olin upouudella asvaltilla ja näin, että tien oikealla puolella oli noin kilometrin syvyinen oja. Ei se mitään, mutta kun pilvet vyöryivät yhä tiheämpinä päälleni. Lopulta näin hädin tuskin enää auton konepellin yli. Kun olin yksin, ei ollut edes kartanlukijaa seuraamassa oikeasta sivuikkunasta, pysynkö tiellä. Alkoi tulla hiki, vaikka ylhäällä solassa lilluva pilvimassa oli kosteankylmää. Onneksi liikennettä oli vähän, mutta sitä oli, molempiin suuntiin. Sumu tuntui vain tihenevän. Loppui se kuitenkin, kun pääsin vuorten toiselle puolelle.
Tapanani on vanhana DX-kuuntelijana aina autolla ajaessani kuunnella autoradiosta paikallisia radioasemia, varsinkin keskiaaltoasemia, sillä FM-aluetta terrorisoivat kaiken maailman mäiskivää konemusiikkia syytävät asemat. Keskiaalloilta voi vielä löytää aitoa paikallisväriä paikallisine musiikkeineen. Ikävä kyllä Guatemalan keskiaaltobandi oli ainakin maaseudulla joutunut erilaisten hallelujaa-asemien temmellyskentäksi. Sellaistahan ei jaksa muutamaa minuuttia kauemmin kuunnella. Jostakin syystä jäin kuitenkin kuuntelemaan erästä uskonnollista asemaa, jolla oli meneillään taas kerran rahankeruu johonkin tarkoitukseen, jota en enää muista. Tässä nimenomaisessa tapauksessa paikalliset asukkaat soittelivat ohjelmaan ja saivat vaivansa palkaksi liukuhihnalta tarjoiltuja siunauksia ja lisärahan toivomuksia. Oli omalla tavallaan mielenkiintoista kuulla soittajien nimiä ja kotipaikkakuntia eli siis vuoriston pikkukyliä. Tietenkin aina mainittiin, kuinka paljon kukin oli lahjoittanut radioaseman tarpeisiin.
Muistan yhden erityisen tapauksen. Puheesta päätellen perusmaalainen cuchumatanesilainen pienviljelijä oli lähettänyt radioasemalle siunauksen toivossa 50 quetzalia eli siihen maailman aikaan pitkälti toistakymmentä dollaria. Jäin miettimään tällaisen kuppauksen mielekkyyttä. Tuolle campesinolle 50 quetzalia oli saattanut olla monen viikon tienesti. Eikö sille olisi ollut parempaakin käyttöä? Pitikö se lähettää hihhuliasemalle elättämään jenkkisaarnaajaa?
Sama radio-ohjelma loi mielikuvaa siitä, että sen juhlasalissa oli suuri yleisö, joka osallistui ohjelman tekoon ja lauloi sopivin väliajoin innostavia hengellisiä lauluja. Samoin he taputtivat voimakkaasti, kun joku campesino oli taas lähettänyt ylisuuren kolehdin kirkon pohjattomaan haaviin.
Tulinpa DX-kuuntelijan vanhasta tottumuksesta kuunnelleeksi radioaseman kutsukirjaimet tasatunnilta. Olipa hauska yhteensattuma: katsahtaessani tien vasemmalle puolelle mäessä hiukan ylempänä oli juuri tuon radioaseman rakennus ja lähetysantenni. Pihassa oli muutama hassu auto eikä ainakaan mitään väenpaljoutta! Ohjelman väitettiin tulevan suorana juuri tuosta rakennuksesta.
Oli miten oli, uskonnollista paasaamista jaksoi kuunnella, kun he sentään soittivat paikallista marimbamusiikkia ohessa. Se keventää mielialaa ihmeesti.
Kymmenkunta vuotta aikaisemmin olin ajellut Panamericanan varrella olevaan Nahualán kylään, jonka monet suomalaiset DX-kuuntelijat tuntevat. Siellä toimii kanadalaisten katolilaisten nunnien ylläpitämä radioasema La Voz de Nahualá, joka toimii 90 metrin alueella ja on aika ajoin kuultavissa Suomessakin. Kävin tapaamassa aseman johtajaa ja tutustumassa toimintaan. Aseman ohjelmatoiminta ei ollut ollenkaan rahankeruun sävyttämää vaan puhdasta kansanvalistusta sanan parhaimmassa merkityksessä. Monissa Latinalaisen Amerikan maissa on tällaisia radioasemia, joilla on kiistämätöntä myönteistä vaikutusta omassa vaikutuspiirissään. Radio on halpa väline ja sillä tavoittaa myös lukutaidottomat.
Tie jatkui jyrkkänä alamäkenä kohti laakson pohjaa. Siellä huomasin tulleeni San Juan Ixcoyn kylään ja pääsin taas kartalle. Havaitsin olevani vuoriston ”väärällä” puolella. Todos Santos oli jäänyt kauas taakse ja vuorten toiselle puolelle. Mutta mitä sitten? Maisema oli uutta ja mielenkiintoista, ja se oli sanan varsinaisessa mielessä ”jumalan selän takana”. Niinpä jatkoin alkaneesta sateesta huolimatta ajamista ja taiteilin San Juan Ixcoyn keskustorin ihmisvilinän läpi juuri ketään sen enempiä kolhimatta.
Maisema oli syvänvihreätä, sade vain korosti värin intensiteettiä. Ihmiset olivat pukeutuneina perinteisiin asuihinsa. Tunnelma oli kuin jostakin Sormusten herran tarinasta, maasta ja maailmasta vuorten takana.
Jos olisin ajanut vielä eteenpäin, olisin tullut Santa Eulaliaan, missä kuuleman mukaan valmistetaan maan parhaat marimba-soittimet. Sillä seudulla muuten puuhaili suomalainen Procafor-projektin metsäekspertti Hanna Mykkänen, johon tutustuin myöhemmin pääkaupungissa.
Ajoin vielä toistakymmentä kilometriä eteenpäin ja tulin Soloman kylään, missä oli jopa hotellin tapainen. En kuitenkaan jäänyt yöpymään, vaan iltapäivän ollessa jo alullaan käänsin keulan takaisin päin ja ajelin kiireettä takaisin Antiguaan, mihin olin silloin majoittunut. Unohtumatonta kokemusta rikkaampana. Harhaanajo olikin muuttunut napakympiksi.
Vastaa